Panic Room valkokangas

Toisen naisen kelkkaan hypänneestä miehestään eronnut Meg Altman (Jodie Foster) muuttaa tyttärensä (Kristen Stewart) kanssa valtavaan ja valtavan komeaan asuntoon Manhattanin Upper West Sidella. Lukaalin erikoisuus on edellisen asukkaan, upporikkaan vanhan herran peruina murtamaton holvi, "paniikkihuone", johon voi vaikka murtovarkaiden uhatessa linnoittautua. Varkaathan toki uhkaavat uusia asukkaita heti ensimmäisenä yönä, paniikkihuoneesta kun pitäisi löytymän miljoonatolkulla mainitun patriarkan rahoja. Kömpelöiden rosmojen harmiksi äiti ja tytär ehtivät linnoittautua holviin.

Jo alkuasetelma paljastaa, ettei 90-luvun loppupuolen komeinta amerikkalaisjälkeä ohjauksissaan Se7en ja Fight Club tehnyt David Fincher ole nyt tarttunut yhtä haastavaan tekstiin. Panic Room on sujuva trilleri, mutta ohjaajansa tähänastisessa tuotannossa auttamattomasti vähiten kiinnostava elokuva. Varsinaiseksi epäonnistumiseksi en tätä vakavaa Yksin kotona -muunnelmaakaan silti laskisi.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan yhteen ainoaan asuntoon. Tila on Fincherin ryhmällä komeasti hallussa. Ruskeahkot, hämärät interiöörit tiivistävät mukavasti vaanivaa tunnelmaa. Kameran äänetön, kaikkialle ulottuva liuku on vaivatonta. Virtuoosimaisten ajojen ja kuvasommitelmien vuoksi elokuvaa on vaikea sanoa teatterinomaiseksi.

Myös näyttelijäohjauksessaan Fincher jälleen enimmäkseen onnistuu. Jodie Foster on vakuuttavasti hylätyn ja haavoitetun oloinen, ja yhtä uskottavasti neuvokas Ihmenainen, Kristen Stewart taas aidontuntuisesti teiniärsyttävä - rooli on tosin kirjoitettu kasvamaan epäuskottavankin mutkattomasti. Roistokoplasta puolestaan vain Forest Whittakerin hahmo on alkuunkaan kiinnostavalla tavalla ristiriitainen. Usein lepsuja lälläreitä esittämään joutuva näyttelijä onnistuu hyvin. Sen sijaan Jared Letolla ja Dwight Yokamilla on lähes mahdoton urakka epäkiitollisen perusroistomaisiksi kirjoitettujen roolien kanssa.

Kliseisten henkilöhahmojen lisäksi Panic Roomin tehoa syö juonen ennalta arvattavuus. Trillerikaavaan kuuluvat käänteet, yllätykset, ja loppuratkaisu tulevat kuin tarjottimella juuri silloin kuin pitääkin. Odottamattomia elementtejä jää kipeästi kaipaamaan - ellei sellaisiksi laske juonen aukkoja. Miten esimerkiksi Whittakerin Burnham, turvallisuusekspertti, ei ymmärrä sabotoida talon kamerajärjestelmää? Jätettäisiinkö turvasäiliön ilmanvaihto todella niin suojaamattomaksi kuin on jätetty? Pilkunviilaustahan tällaisten listaaminen on, mutta käänteiden uskottavuus on pienessä tilassa, intensiivistä realismia tavoittelevassa elokuvassa suotavaa.

Jos Fincherin Se7en, Fight Club ja The Game on kaikki helppo liittää 1990-luvun jälkipuoliskon ahdistunutta maskuliinisuutta kuvanneiden kertomusten joukkoon, voisi Panic Roomin klaustrofobisen tunnelman kai liittää nykyamerikkalaiseen vainoharhaisuusbuumiin, joka, kuten tietysti Panic Roomin tarinakin, on huomattavasti nykyistä terroriuhkaa vanhempaa perua. Aika oivaltavasti kamera joka tapauksessa hivelee alkutekstien aikana Manhattanin pilvenpiirtäjiä. Pelko omaan kotiin kohdistuvasta invaasiosta tuntuisikin myöhemmin elokuvassa toimivan metaforana myös laajemmille, kansallisille uhkakuville.