Panic Room valkokangas

Päättynyt vuosisata oli jossakin mielessä kilpavarustelun aikakautta myös keskiluokkaisten kotien kellareissa ja takapihoilla. Sotilaallisen konfliktin mahdollisuuteen, myrskyihin ja terrorismin jatkuvaan uhkaan vastattiin rakentamalla omia, henkilökohtaisia pommisuojia sekä linnoituksia. Turvallisuuden tunteen markkina-arvo on länsimaisessa kapitalismissa noussutkin päätähuimaaviin mittoihin - ja viime aikaiset tapahtumat tuskin tulevat sitä laskemaan.

Talo mainitaan usein ihmisen mielen metaforana, ja eri huoneet puolestaan voisivat karkeasti edustaa mielen eri sopukoita. Usein talo merkitsee myös kotia, joten se saa alueellisia rajoja erottaen yksityisen ja julkisen toisistaan. Ja mitä enemmän rikollisuus, terrorismi ja sota hallitsevat tiedotusvälineitä, sitä voimakkaampi on tarve noiden rajojen tarkempaan piirtämiseen ja puolustamiseen. Kaikesta tästä tietysti elää viiden miljardin dollarin turvallisuus- ja valvontabisnes. Panic Room, ohjaaja David Fincherin uusin elokuva, tunnustelee ajan hermoista nimenomaan tätä.

Elokuvassa juuri miehestään eronnut Meg Altman (Jodie Foster) muuttaa tyttärensä Sarahin (Kristen Stewart) kanssa suureen kaupunkiasuntoon Manhattanilla. Asunnon kuriositeetti on niin kutsuttu turvahuone, johon on käytännössä mahdotonta murtautua. Heti ensimmäisenä yönä asuntoon kuitenkin tunkeudutaan ja Meg sekä Sarah hakeutuvat turvaan paksulla teräksellä, omalla ilmastoinnilla, puhelinlinjalla ja turvakameramonitoreilla varustettuun huoneeseen. Nopeasti käy ilmi, että kolmen murtomiehen (Forest Whitaker, Jared Leto, Dwight Yoakam) kiinnostuksen kohde on juuri tuo turvahuone tai tarkemmin siellä sijaitseva kassakaappi.

David Fincher osoittaa jälleen erinomaista makua ja tarkkaa silmää elokuvan audiovisuaalisessa toteutuksessa. Panic Roomin tarinakehikon ollessa varsin yksinkertainen myös elokuvallinen ilme on pidetty hillittynä, vaikka tutut kamera-ajot esineiden ja seinien läpi ovat edelleen paikallaan. Digitaaliset ehostukset on kuitenkin karsittu minimiin, ja elokuva tuntuu keskittyvän enemmän henkilöihinsä.

Panic Roomin suurin ongelma on se, että sillä selvästi näyttää olevan jotakin sanottavaa, mutta elokuva ei vain saa asiaansa koskaan ilmaistuksi. Toteutuksessa, näyttelijöissä ja niin edelleen kaikki on täsmällisesti kohdallaan, mutta tarinan motivointi ja sen kriittinen särmä eivät löydä paikkaansa. Etenkin kyseinen puute korostuu jos Fincherin uutukaista peilaa hänen edelliseen elokuvaansa The Fight Club (2000) - vaikka tämä voikin olla enemmän allekirjoittaneen ongelma kuin kenenkään muun.

"Mitä turvattomampia olemme, sitä syvemmälle kaivaudumme turvaan", sanoi kaupunkisuunnittelun asiantuntija Edward J. Blakely The New York Timesin artikkelissa. Esimerkki tästä on se, että yksin Yhdysvalloissa erilaisten valvonta- ja turvalaitteiden myynti on viime vuonna noussut kolmellakymmenellä prosentilla. Pelko ja paranoia ruokkivat yleistä turvattomuuden tunnetta, jonka avulla markkinatalous kasvattaa rahapussiaan. Mutta vain harvoilla on varaa koristella oma kotinsa turvalaitteilla. Juuri tämänkaltaiset kriittiset pisteet Panic Room jättää huomioimatta. Samoin se unohtaa kliseen siitä, että linnoittaessaan huoneensa ihminen linnoittaa myös mielensä. Nyt Fincherin elokuva muistuttaa pelkästään jonkinlaista strategiapeliä, jota pelataan vain sen itsensä vuoksi.