Vuosikymmenen finaali

Ne, jotka väittävät, että Hollywoodissa ei osattaisi tehdä omaperäisiä ja tajunnan räjäyttäviä elokuvia vaietkoon, sillä David Fincher on jälleen puhunut. Miehen neljäs elokuva Fight Club on kiistaton mestariteos, joka jatkaa ohjaajan lahjomattoman uskomatonta uraa. Elokuvillaan Alien 3 ja Seitsemän Fincher nostatti oman rimansa niin korkealle, ettei "viihteellisemmän" The Gamen saama hienoinen kritiikki ja epäilevien tuomaiden kylvämä epäilys miehen lipsumisesta tyystin kaupallisille raiteille ollut mikään suoranainen ihme. Nyt nuo epäilyt ovat viimeistään todistettu täysin perättömiksi, sillä Fight Club on kerrassaan yhtä massiivinen madonluku yhteiskuntamme pimeästä järjettömyydestä kuin loistelias Seitsemänkin.

Fight Club - © 1999 20th Century FoxKun valot kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin katsomiskokemuksen jälkeen taas syttyivät teatterissa, hämmästys ja nähdyn selittämättömyys vetivät hiljaiseksi. Elävän kuvan jyrä oli tehnyt tehtävänsä. Se, mitä oli nähty, kirjoitutti itselleen oman lukunsa elokuvan historiaan pysyvästi ja tuolle luvulle tullaan kirjoittamaan alaotsikoita vielä pitkään. Fight Clubista ei voi kertoa, eikä sitä pysty selittämäänkään, sillä ne ovat sen ensimmäiset säännöt, joiden rikkominen ei tässäkään yhteydessä palvelisi ketään, vähiten Fight Clubia janoavia katsojia.

Puhdas ja täydellinen

Fight Club - © 1999 20th Century FoxElokuvasta ja sen kerronnasta voi vain harvoin käyttää sanaa täydellinen. Fight Clubista puhuttaessa ei voi käyttää muuta sanaa kuin täydellinen. Chuck Palahniukin samannimisestä romaanista kumpuava elokuva on visuaalisuudeltaan, yksityiskohdiltaan, tarinaltaan, musiikiltaan, näyttelijäsuorituksiltaan, oikeastaan kaikilta elementeiltään niin hienosti viritetty kokonaisuus, että sen räjähtävä huijaus lamauttaa katsojansa tajunnan totaalisesti. Jäljelle jää vain mairea tietoisuus elämänsä angstista, jonka on aina halunnut kokea ja nyt tuolle kokemisen halulle on viimein annettu mahdollisuus todentua.

Tälle todentumiselle on hyvin vaikea hakea vertaistaan saati keksiä sille omaa oikeuttavaa luokitustakaan. Dogma-julistuksen ja autenttisuuden pyrkimysten humussa on viritelty ajatuksia puhtaasta elokuvasta. Mielestäni Fight Club täydellisenä vastakohtana edellä mainituille on päässyt lähimmäksi puhtaan elokuvan valaistusta. Sen kokemuksellinen ilmentyminen käyttää voimavaranaan kaikki elokuvan tuntemat keinot, lainalaisuudet ja laittomuudet rakentuakseen kokonaisuudeksi, jonka ymmärtäminen on mahdollista vain elokuvallisesti.

Fight Club - © 1999 20th Century FoxKuinka usein sitä toivookaan oivaltavansa elokuvan vasta sen loppuminuuteilla eikä alkuminuuteilla, kuten nykyelokuvissa yleensä tavaksi on tullut. Tällä kertaa sitä lopullisen täydellistä oivallusta ei tule edes lopussa. Fight Clubin nähtyään ei voi kuin ihmetellä, miten Fincherin kaltainen tuomiopäivän pasuunan soittaja on päässyt toteuttamaan itseään suurten studioiden koneistoilla. Yksi syy on varmasti ohjaajaneron vertaansa vailla oleva kyky tehdä ahdistuksesta myös tuottavaa. Se on jotain hyvin uskomatonta, mihin hyvin harva on kyennyt. Harva olisi myöskään kyennyt tekemään Brad Pittistä oikeaa roolinäyttelijää, jonka maaninen roolityö ilmiömäisen Edward Nortonin rinnalla jää vakuuttavuudellaan varmasti mieliin.

Fight Club - © 1999 20th Century FoxElämme aikaa, jolloin omistamamme tavarat omistavat meidät, pelko ja tuska hoivaavat ja holhoavat meitä, järjetön turhautuneisuus ajaa meitä ahdistukseen. Olemme tilanteessa, jossa mikään ei ole enää tarpeeksi, mikään muu ei saa meitä tyydyttyneiksi kuin puhtauden tunne pestessämme itseämme omasta rasvastamme keitetyllä saippualla. Seisomme kadotuksen kuilun partaalla vaihtoehtoina joko ottaa lopullinen askel eteen tai kaiken taakseen jättävä unohduksen askel sivulle - takaisin ei ole paluuta. Pelaamme elämän finaalissa pelastuksesta ja hävityksestä. Mutta voiko hävityksestä tulla pelastus? Fincher antaa oman vastauksensa siihen vuosikymmenen finaalissaan Fight Club.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,6 / 7 henkilöä