Benjamin Buttonin uskomaton elämä valkokangas

Yhdysvaltalaisia nykyohjaajia tuntuu vaivaavan suuruudenhulluus. Lähes kolmetuntisissa spektaakkeleissa kerrotaan elämää suurempia tarinoita Amerikan ihmemaan poikkeuksellisesta luonteesta, jossa mikä tahansa on mahdollista. Halu uskoa ihmeisiin saa toisinaan jopa tarkoituksettoman koomisia muotoja, mistä David Fincherin seitsemäs pitkä elokuva, Benjamin Buttonin uskomaton elämä, on hyvä esimerkki.

Benjamin (aikuisena Brad Pitt) syntyy ensimmäisen maailmansodan päättymispäivänä lukuisten sairauksien uuvuttamana. Lääkärit odottavat vanhuksena syntyneen pojan menehtyvän nopeasti, mutta kaikeksi yllätykseksi lapsi alkaa vähitellen nuortua. Benjaminin saavuttaessa omaa elinvoimaisuuttaan hänen kasvattiäitinsä ja muut ympärillä elävät ihmiset alkavat ikääntyä vääjäämättömästi. Pitkän elämän varrelle mahtuu monenlaisia tuttavuuksia, mutta kaiken keskipisteenä säilyy elinikäinen rakkaussuhde Benjaminin viidennellä ikävuodellaan tapaamaan Daisyyn (aikuisena Cate Blanchett).

Elokuva ei kuitenkaan kykene hyödyntämään kohtuullisen kiinnostavaa lähtöasetelmaansa. Ikääntymiseen ja kuolemaan liittyvät kysymykset jäävät poikkeuksetta Benjaminin lukuisten ihmissuhteiden varjoon, eikä lähes kahdeksankymmenen vuoden mittaiseen elämäntarinaan syvennytä missään vaiheessa kunnolla. Käsikirjoituksen ongelmien vuoksi useat kohtaukset joudutaan kuittaamaan pelkillä kertojan ylimalkaisilla selittelyillä ja elokuvan lähes 170 minuuttinen runko osoittautuu lopulta yksittäisten tapahtumien kavalkadiksi, johon on toisinaan upotettu kokonaisuuteen sopimattomia tyylikokeiluja.

Kuolinvuoteellaan makaavan Daisyn ja tämän tyttären Carolinen (Julia Ormond) kautta kerrottu kehyskertomus katkaisee useassa kohdassa draaman kehittelyn täysin tarpeettomasti. Edellisellä vuosikymmenellä muun muassa Steven Spielbergin ja James Cameronin elokuvissa usein käytetty rakenne istuu Benjamin Buttonin uskomattomaan elämään vielä alkuperäismallejaankin huonommin, sillä kehyskertomukseen käytetyt parikymmentä minuuttia tekevät elokuvasta raskaan ja kompuroivan. Kohtaukset olisikin voitu liittää toisiinsa huomattavasti sujuvammin joko puhtaan lineaarisella kerronnalla tai elokuvan sisäisten rakenteiden selvällä yksinkertaistamisella.

Benjamin Buttonin uskomatonta elämää on verrattu monissa yhteyksissä Robert Zemeckisin ohjaamaan Forrest Gumpiin (1994), eikä aivan syyttä. Molempien elokuvien päähenkilöt ovat hyväsydämisiä poikkeusyksilöitä, joiden elämää määrittävät elämänmittaiset rakkaussuhteet heidän nuorena tapaamiinsa naisiin. Elokuvien filosofinen anti koostuu tyhjänpäiväisistä aforismeista ja elinikäiseen oppimisprosessiin mahtuu mukaan niin seksuaalisia kokeiluja, erikoislaatuisia ihmisiä kuin sodan julmuuksiakin.

Molemmat elokuvat linkittyvät myös sujuvasti amerikkalaisten elokuvantekijöiden kieroon fiksaatioon vammaisten ja muuten vain omituisten ihmisten asemasta yhteiskunnan totuudentorvina ja puhdassydämisinä moraalisten arvojen ylläpitäjinä. Näkemyksen elinvoimaisuutta on todistettu tänäkin vuonna Fincherin elokuvan lisäksi muun muassa Sam Mendesin Revolutionary Roadissa (2008). Kaava on tehonnut aina Oscar-raatiin, joten Benjamin Buttonin kolmeatoista palkintoehdokkuutta ei voi pitää kovin suurena yllätyksenä.

Lähes kolmituntista tyhjäkäyntiä seuratessa ei voi välttyä ikävöimästä Hollywoodin klassisen kauden elokuvia, joiden pituudet eivät ylittäneet sataa minuuttia. Nykyohjaajien kannattaisikin palata rohkeammin yksinkertaisempien juonikuvioiden pariin ja jättää spektaakkelit omaan arvoonsa. Tämä saattaisi olla suositeltavaa myös David Fincherille, jonka filmografiaan kuuluu sentään Se7enin kaltainen 1990-luvun merkkiteos.