Zodiac valkokangas

Amerikkalainen David Fincher nousi 1990-luvulla kehuttujen ja kohuttujen laatuohjaajien joukkoon erityisesti persoonallisilla elokuvillaan Seitsemän (1995) ja Fight Club (1999). Fincher kuvasi näissä elokuvissa ihmismielen koukeroisia pahuuden ja hulluuden kanavia tylyn räiskähtelevällä ja kyyniselläkin ilmaisullaan.

Zodiacia edeltävästä klaustrofobisesta Panic Roomista (2002) on ehtinyt vierähtää viitisen vuotta, joten ohjaajan uutta aikaansaannosta on jo mielenkiinnolla odoteltu. Zodiac pohjautuu Kaliforniassa 1960–70-luvuilla tapahtuneeseen sarjamurha-aaltoon. Lähteinä elokuvaan on käytetty Robert Graysmithin Zodiac-tutkimuksiin perustuvia kirjoja.

Graysmith oli tapahtumien aikaan piirtäjänä San Francisco Chronicle -lehdessä, ja selvitti murhamysteeriä omaehtoisen sitkeästi yli kaksikymmentä vuotta, osittain yhteistyössä poliisin kanssa. Graysmithia on pitkään pidetty Zodiac-murhien erityistuntijana ja eksperttinä. Elokuvassa häntä esittää Jake Gyllenhaal.

Zodiac-murhista on tehty elokuvaversioita aikaisemminkin, mutta ne eivät ole juuri saaneet huomiota. Ja jos ovatkin, lähinnä negatiivista.

Zodiac on tiivistahtinen rikostutkintajännäri, joka vilisee nimiä, aikoja, paikkoja ja tapahtumia. Faktojen vyöryn lisäksi elokuvan pitkä kesto vaatii katsojalta valppautta. Elokuvassa on monta päähenkilöä, ja tutkimusten etenemistä seurataan niin toimittajien kuin poliisinkin työn näkökulmasta. Tämä jaottelu toimii virkistävänä rytmittäjänä.

Henkilöhahmoihin ei mennä kovin syvälle, vaan painopiste on tutkimuksen etenemisessä. Tällainen rakenne on oma lajinsa, mutta tuntuu tällä kertaa puuduttavalta. Robert Downey Jr. tekee kyllä itselleen sopivan, viinaanmenevän ja ryvettyvän toimittajan roolin suvereenisti.

Pääroolinäyttelijänä mainostettu Gyllenhaal on Graysmithina pitkään sivustakatsoja, jota ei jutun kannalta lehden toimituksessa oteta vakavasti. Hahmo saa vasta elokuvan loppupuolella enemmän tilaa. Ylimaallisen sankarillista hahmoa hänestä ei onneksi leivota.

Ajankuvista ja hahmojen ja faktojen moninaisuudesta tulee mieleen Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (1991), etenkin kun Anthony Edwardsin poliisi muistuttaa ulkoisesti hämmentävän paljon, jopa kaksosmaisesti, Kevin Costnerin JFK:n päätutkijaa.

Fincher on keskittynyt päätöissään miehisen luonteen ja vallan käsittelyyn, joskus kyseenalaisestikin. Fight Clubin anarkismin ja joukkotyhmyyden kuvaus on edelleen ainakin minulle mysteeri; onko elokuvassa kyseessä pelkkä terrorismin ja väkivallan itseisarvolla ilottelu vai niiden provokatiivinen kritiikki? Zodiacissa miesteema jatkuu, ja naiset ovat uhrien, vaimojen ja sihteerien rooleissa. Myös kulunut vasta-asetelma miehen perheen ja työn tärkeydestä on pakonomainen juonenlisä.

Zodiac on kuitenkin katsomisen arvoinen elokuva. Se on taitavasti ja uskottavasti kirjoitettu, kuvattu ja näytelty. Kaikki palat ovat kohdallaan, mutta erityinen ohjaajan kädenjälki jää uupumaan. Ehkä aiemmat synkät ja skitsofreeniset kuvat ovat muodostuneet leimallisesti fincherismiksi, sillä realistinen Zodiac tuntuu hienoiselta pettymykseltä.

Tapahtumien totuudenmukaisuus asettaa omalta osaltaan rajat ohjaajan taiteelliselle näkemykselle. Vaikka värisävyt ja muutamat upeat kaupunkikuvat ovat tuttua Fincheriä, puuttuu elokuvasta sellainen loistelias vinksahtaneisuuden visio, johon monet katsojat ovat varmasti ohjaajan aiemmissa töissä rakastuneet. Tuntuu, että tämän sutjakan lopputuloksen olisi voinut kapellimestaroida joku muukin kokenut, rikoselokuviin perehtynyt laatuohjaaja.