The Girl with the Dragon Tattoo kotikatsomo

Stieg Larssonin Millennium-trilogia on ilmiö. Ruotsin kulttuuriperintöön uinut äärioikeiston, sikamiesten ja likaisen rahan sekapyykki sai ensin laadultaan vaihtelevat elokuvasovituksensa kotimaassaan. Pari vuotta myöhemmin Hollywood halusi palan kakusta. David Fincherin ison rahan ohjaus on silotellumpi, inhimillisempi ja tunnelmallisempi versio tutusta trilleristä.

A-korin jenkkikirjoittaja Steven Zaillianin näkemys Larssonin novellista on film noirimainen dekkari. The Girl with the Dragon Tattoo on pohjimmiltaan kuin Martin Scorsesen Shutter Island: rautaisen sujuva roskajännäri. Mitä kauempana poliittisesti latautuneesta kehyskertomuksesta pysytään, sitä parempi.

Film noir on helpommin määriteltävissä adjektiiveilla kuin toimijoilla ja tapahtumilla.Yksityisetsivä, kohtalokas nainen ja murha kuuluvat kuitenkin perinnetietoisen noir-pastissin pohjaratkaisuun. Vangerin suvun jäseniä ja heidän piirittäjiään ei ole haudattu varjoihin, mutta kyseenalaiset motiivit, alhainen moraali ja lohduton maailmankuva ovat ehtaa mustaa elokuvaa. Murhamysteerin tehtävänanto on karannut Big Sleepista ja lopuksi perinteitä kunnioittaen karski yksityisetsivä ja salaperäinen nainen avaavat viimeisen solmun.

Fincherin viimeisen vuosikymmenen elokuville tyypillinen tummankirpeä väribaletti sävyttää teknologiaan nojaavaa mysteeriä. Nippa nappa lämpimänä pysyvän puumökin irvikuvan asukit nauttivat iTuotteiden hehkusta. Nykypäivän Ruotsi pyrkii piilottamaan pimeää puoltaan, mutta tuoreen maalikerroksen raaputus paljastaa kylmän totuuden.

Rakkaan länsinaapurin Ikea-sisustuksen alle piilotettu mätä perusta on kehys, joka luo puitteet eritoten Vangerin dynastialle. Hyvinvointivaltion pahoinvoinnin vahva läsnäolo on sinällään hieman yllättävää, sillä tarinan tulkinta on kuitenkin amerikkalainen. Toisaalta rahan valta ja pinnan alla kupliva moderni korruptio eivät ole Yhdysvalloissakaan tuntemattomia ilmiöitä.

Hitaasti mutta varmaotteisesti kiihtyvä tarina on täynnä timanttisesti toteutettuja, yllätyksettömiä käänteitä. Zodiacin ja Se7enin tapaan iso osa ajasta kuluu todistusaineistoa ja lausuntoja läpi käydessä. Perhekronikan monisäikeisyys avautuu katsojalle samaa tahtia kuin Mikael Blomkvistille (Daniel Craig) ja Lisbeth Salanderille (Rooney Mara). Kuten The Social Network osoitti, on näyttöpäätteiden tuijottaminen hyytävimmillään hyvinkin jännittävää.

Valta-osa elokuvan henkilöhahmoista toimii joko vapaaehtoisesti tai tahtomattaan laajojen yhteisöjen ulkopuolella. Iso osa keissin todistusaineistosta on materiaa. Ihmiset ovat ennen muuta etsiviä ja epäiltyjä. Kuvat ja artikkelit antavat vastauksia, mutta eivät kykene tuottamaan lopullista tyydytystä sen enempää rikollisille kuin heitä metsästäville hylkiöillekään.

Lukemattomat skeptikot olivat huolestuneita jenkki-version pehmeydestä. Joitain muutoksia alkuperäiseen filmatisointiin nähden on tehty, mutta valta-osa henkilösuhteiden kuvottavuudesta on säilytetty. Henkinen pahoinvointi työntää sairasta nokkaansa esiin ovista ja ikkunoista. Tunnelma muotoutuu hiljalleen; viihde ja ahdistus tapaavat jälkimmäisen ehdoilla. Lisbeth Salanderin pinta-angstin kuohinnalla ja haavoittuvuuden korostamisella epäilemättä suututetaan jokunen rekkafeministi, mutta hahmon inhimillisen uskottavuuden kannalta ratkaisu on perusteltu.

Vihaa ja katkeruutta täynnä oleva elokuva on jossain määrin ristiriitainen ja rumasti sanottuna tarpeeton teos. Juonellisesti radikaaleja muutoksia alkuperäiseen sovitukseen nähden ei ole ja remaken ikäeron olemattomuus originaaliin nähden on varmasti monille myrkkyä. Fincherin visio on kuitenkin prameampi, näkemyksellisempi ja ammattitaitoisempi kuin Niels Arden Oplevin suoritus. The Girl with the Dragon Tattoo on Larssonin romaanin deluxe-sovitus.