Rush kotikatsomo

Ennen olivat laivat puuta ja miehet rautaa. Ennen olivat myös miehet rautaa ja kilpa-autot pyörillä varustettuja ruumisarkkuja. F1-kisoissa on edelleenkin olemassa riski loukkaantumisille, mutta meno oli toista vielä 1970-luvulla, jolloin autot olivat paljon nykyistä turvattomampia ja vauhdit niin nopeita, että kuskeja loukkaantui ja kuoli vähän väliä.

Tämän aikakauden kovin ja kuumin taistelupari 1970-luvun puolivälissä oli Niki Lauda ja James Hunt. Lauda oli yltiöpedanttinen ja kurinalainen taktikko, joka tunsi autonsa läpikotaisin ja joka pyrki laskelmoimaan menestysmahdollisuutensa mahdollisimman kylmäverisesti. Hunt oli rämäpäisempi ja kurittomampi kuski, jota eivät kiinnostaneet yhtä paljon auton tekniset ominaisuudet, mutta joka otti autostaan kaiken irti suoraviivaisen pelottomalla ajotyylillään.

Lauda oli epäsosiaalisempi, enemmän autoinsinöörien kuin seurapiirien parissa viihtyvä ammattikuski, Hunt taas oli adrenaliinikoukussa oleva playboy, joka paikoin suorastaan rypi päihteissä ja panopuuhissa. Kaksikko oli toinen toistensa kovimpia kilpailijoita, joiden välit olivat kilpaillessa armottomat, mutta jotka kuitenkin lopulta kunnioittivat toinen toistaan.

Kaksikon historialliset vaiheet ja erityisesti vuoden 1976 dramaattinen, traaginen kilpailukausi on kuin luotu elokuvaksi, ja siihen tarttui veteraaniohjaaja Ron Howard. Kunnollisia Formula-elokuviahan ei juuri ole tehty viime vuosikymmeninä, joten Howard on mies paikallaan korjaamaan tämän puutteen. Rush ei kuitenkaan ole ensisijaisesti autourheiluelokuva, vaikka sen kilpailukohtaukset on toteutettu huikean audiovisuaalisesti ja kisapätkät liimaavat kotikatsojankin sohvaan kiinni. Ensisijaisesti Rush on oivallinen draamaelokuva kahdesta elämää suuremmasta kilpa-ajajasta, joiden vaiheet vetävät puoleensa vaikka F1-sirkus ei kiinnostaisi millään lailla.

Laudan ja Huntin keskinäistä suhdetta tulkitsevat dynaamisesti Daniel Brühl sekä Thorin roolistaan tunnettu Chris Hemsworth, joka uppoutuu Huntin nahkoihin antaumuksellisesti. Hemsworth muun muassa laihdutti viitisentoista kiloa näyttääkseen enemmän Huntilta. Brühl tekee myös vakuuttavaa jälkeä ja onnistuu vaativassa tehtävässä luoda pisteliäästä ja syrjäänvetäytyvästä Laudasta moniulotteisen ja sympaattisen vaikutelman.

Elokuva korostaa kaksikon välisiä jännitteitä, ja toisinaan se menee hieman tosielämän tuolle puolen. Oikeasti Lauda ja Hunt tunsivat toisensa paremmin kuin mitä elokuvan alku antaa ymmärtää, heillä oli hetken aikaa jopa sama kimppakämppä. Eikä Hunt reagoinut niin väkivaltaisesti kuullessaan Laudan onnettomuudesta kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Mutta tosipohjaisesta draamastahan tässä on kyse, ja Lauda itse on kehunut elokuvan olevan hyvin tarkka ja todenmukainen, joten jos tarinan kaaren dramatisointi ei Laudaa häiritse, niin ei sillä ole väliä katsojallekaan.

Rush välittää ansiokkaasti F1-kisoihin tuolloin liittyneen kuolemanvaaran ja sen tunnetilan, mikä saa riskit hyvin tietävät miehet kapuamaan pyörillä varustettujen kuolemanloukkujen rattiin kerta toisensa jälkeen. Ron Howard näyttää tosipohjaisella urheiluelokuvallaan samalla närhen munat kaiken maailman Need for Speed -roskatekeleille, joiden videopelimäiset ajokohtaukset ovat onnettoman ponnetonta köröttelyä verrattuna Rushin miesmäisen järeästi möyrivään äänimaailmaan ja turboahdettuun mutta klassiseen kuvaukseen.

Elokuva on valioluokan kokonaisuus, jonka huipentumat eli Nürburgringin osakilpailu ja sitä seuranneet viikot antavat jo yksinäänkin käsikirjoittaja Peter Morganille monta sulkaa hattuun. Ei kun neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan.