Da Vinci -koodi valkokangas

Kun bestseller-listojen kärkiromaanista tehdään kassamagneettielokuvaa, riskejä ei sovi ottaa. Mitä maltillisemmin alkuperäisteksti projisoidaan kuviksi kankaalle, sen parempi. Eritoten, jos kyseessä on Da Vinci -koodin kokoinen kohukirja ja kirkonmiehiäkin kiivastuttanut "tapaus". Vain umpisumea studiovisiiri kutsuisi taiteilijoita läträämään näin hyvällä brändillä.

Niinpä Da Vinci -koodi on elokuvallisesti juuri sitä, mitä oleva olikin. Valmiiksi pureskeltua laatuviihdettä, joka luovuudessaan lähentelee äänikirjojen ja kuvitettujen klassikkolyhennelmien elähdyttäviä kokemusavaruuksia. Jos vertailukohtaa hakemalla hakee tarinan teemoista, mieleen tulee rippikouluiässä nautittu ehtoollinen. Toimituksen aikana vähän jännitti mutta siinä se. Korvikkeen makua. Vai pitäisikö tämän laumassa lipitetyn viinin tilkan ja pahvisen leivän lätyn muka avata mieli maailman mysteereille?

Mikään pettymys perusvarman Ron Howardin ohjaama Da Vinci -koodi ei toki ole. On lopulta vaikea nähdä, miten Dan Brownin teokset edes voisivat inspiroida virkistävään tai jotenkin syvälliseen elokuvataiteeseen. Lähes yhdessä yössä maailmanmaineeseen nousseen amerikkalaiskirjailijan reseptinä kun on – paitsi läkähdyttää lukija symbologiansa sarjatulella ja teosofis-gnostilais-okkultistisella hölynpölyllä – kuvata ja leikata elokuvaversiot omatoimisesti etukäteen. Kerronta muistuttaa monin paikoin hämmästyttävästi kaavamaisia dekkari- ja toimintaelokuvia. Juonen sisään on kirjoitettu ilmeisiä kuvausratkaisuja, totuttuja ristiinleikkauksia, takaumia, näkökulman vaihdoksia, cliffhangereita ja niin edelleen.

Parhaimmillaan Brownin juonenkäänteissä on eittämättä imua, ja tarinan historialliset spekulaatiot viettelevät tehokkaasti. Enimmän aikaa yksiulotteiset, ylinokkelat henkilöhahmot ja tapahtumien kulun jatkuvat ylilyönnit kuitenkin syövät kokonaisuudelta pohjaa pois. Tiettyä uskottavuutta ja todentuntua fiktiomaailmassa pitää olla, vaikka se kuinka liihottelisi arkirealismin tuolla puolen. Faktojen ja näennäisfaktojen posketon määrä – laadusta viis – ei riitä. Enkelit ja demonit -kirjan päättömyyksiin Da Vinci -koodin tarina ei yllä, mutta samat oireet sitäkin vaivaavat. Ja periytyvät suoraan elokuvaan, loputtomine arvoitusleikkeineen ja oivalluksineen, täpärine mikkihiiripelastuksineen kaikkineen.

Da Vinci -koodi on väistämättä kymmeniä miljoonia myyneen alkuperäisteoksensa varjo ja audiovisuaalinen jatkojaloste samaan tapaan kuin Sormusten herrat ja Harry Potterit. Se jakaa katsojakuntansa kahtia: niihin, jotka ovat kirjan lukeneet, ja niihin, jotka eivät ole. Molempia pitäisi miellyttää. Mukaan lukien se kriittisin yleisön alijoukko, joka on kuuman opuksen läpi kahlannut mutta jäänyt kylmäksi. Ilman parempaa tietoa voi vain arvailla, pitääkö elokuvasta, jos piti kirjasta. Luultavasti pitää. Siinä määrin yksi yhteen se kuvittaa tapahtumia ja tavoittaa lavastuksella ja roolituksella kirjan herättämät kliseiset mielikuvat miljööstä ja päähenkilöistä.

Siinä missä brittinäyttelijä Ian McKellen (mukana myös Da Vinci -koodissa) olennoi monien mielestä täydellisesti Gandalfia, Tom Hanks on ilmetty professori Langdon, Paul Bettany täydellinen Silas ja supersuloinen Audrey Tautou mukiinmenevä Sophie. Brownin ja Howardin kapeat ihmiskuvat pitävät tällaiset sattuvat yhdennäköisyydet kuitenkin melko pinnallisina ilonaiheina.

Entä miltä elokuva näyttää, jos ei ole kirjaa lukenut tai koko kohusta kuullutkaan? Voi hyvinkin toimia. Vallankin, jos entuudestaan tykkää niistä monista, vähän tavallista sekavammista valtavirtaleffoista, joissa ratkaistaan Pyhän Graalin arvoitusta, setvitään Siionin luostarin myyttiä ja tehdään sukupuuta Jeesukselle. Vähintään Da Vinci -koodi on kelpo ajanvietettä, jo kestoltaankin puolen kolmatta tuntia.

Välttämättä filmatisointi ei tietenkään miellytä edes Dan Brownin faneja. Kaunokirjallisuuden ja elokuvan suhde – lukukokemuksen ja elävän kuvan elämyksen eriparisuus – on usein ennenkin osoittanut ongelmallisuutensa. Enemmän ja vähemmän kelvollisina esimerkkeinä tässä mieleen tulevat Jean-Jacques Annaudin Ruusun nimi (1986) ja Roman Polanskin surullisesti floppaava Yhdeksäs portti (1999). Tuloillaan olevaa Darren Aronofskyn Flickeriä tuskin malttaa ylös kirjata kiihtymättä.