Fear and Desire kotikatsomo

Stanley Kubrick lukeutuu elokuvaohjaajien parhaimmistoon. Vaikka mestariohjaajan titteli onkin nykyisin kokenut hienoista inflaatiota, Kubrick jos kuka on sellainen. Mestaritkaan eivät kuitenkaan synny mestareina vaan läpikäyvät omat Ollin oppivuotensa.

Nykypäivänä monet ohjaajat tekevät lukemattomia tv-ohjauksia tai mainoksia ennen kokopitkiin elokuviin siirtymistään. Kubrick sen sijaan oli tehnyt vain pari alle kymmenen minuutin mittaista lyhytelokuvaa ennen kuin hän katsoi olevansa valmis täyspitkän teatterielokuvan tekoon.

Nykymittapuulla kyse olisi lähinnä perhe- ja kaveripiirissä tehdystä kotiteatterielokuvasta, sillä esikoisohjaus Fear and Desiren alustava budjetti oli vain reilu 10 000 dollaria. Se ei ihan riittänyt, joten Kubrick raapi parikymmentätuhatta lisää tekemällä hanttihommia tv-tuotannoissa ja turvautui kuvaustekniikoissaan hyvin innovatiivisiin ratkaisuihin. Koko elokuvan tekijätiimi käsitti näyttelijöineen vain 15 henkeä, mikä on erittäin kunnianhimoista, kun kyseessä on sotaelokuva.

Kubrick ei itse halunnut elokuvaa esitettävän missään sen ilmestymisen jälkeen ja teos oli hautautua eräänlaiseksi Kubrick-harrastajien pyhäksi Graaliksi, jonka vain harvat ja valitut olivat nähneet satunnaisilta filmikelakopioilta. Järki ja digiaika kuitenkin voittivat, teos digitoitiin ja julkaistiin kaikelle kansalle restauroituna. Hyvä niin, sillä Fear and Desiren kulttuurihistorialliset arvot ovat merkittävät, vaikka sen elokuvalliset arvot eivät kovin suuret lopulta olekaan.

Teoksesta on aistittavissa ainakin jälkiviisauden voimin Kubrickin tuleva nerokkuus ja pistämätön silmä detaljien hiomiselle. Pienen porukan voimalla ja nekkurahoilla tehdyksi elokuvaksi Fear and Desire antaa mielikuvan yllättävänkin laajasta sotamiljööstä, ja tarinan avainkohdissa on paitsi millintarkasti suunniteltu esillepano myös tarkka leikkaus. Jälkituotantoa vaivanneet ongelmat eivät näy katsojalle.

Elokuvan heikoin lenkki on kuitenkin käsikirjoittaja Paul Mazurskyn käsikirjoitus, jota Kubrick ei vielä tässä vaiheessa osannut muokata mieleisekseen tai rakentaa tekstin ympärille riittäviä puitteita. Tarina on tulvillaan loppumatonta sisäistä dialogia, mikä saa lyhyenkin elokuvan rytmin hidastumaan liikaa. Kamera myös pysähtyy liian pitkiksi ajoiksi ja tarjoaa staattisia otoksia tuimista sotilaista, jotka ajattelevat itsekseen semi-filosofisia ajatuksia. Myös alun paatoksellinen kertojanääni on selittelevyydessään täysin turha ja tarpeeton.

Näyttelijöiden vähyydestä johtuen osa päähenkilöiden näyttelijöistä näyttelee tuplarooleja vihollissotilaiden johtajina. Kenneth Harp ja Steve Coit näyttelevät pääroolinsa hyvin, mutta jostain syystä samat näyttelijät sortuvat raskaaseen ylinäyttelyyn esittäessään rankasti ryyppäävää viholliskenraalia ja tämän tietävästi hymyilevää adjutanttia. Kun samat näyttelijät vieläpä ampuvat toisia roolihahmojaan kohti, niin tämä muodostaa turhankin alleviivaavan allegorian siitä, että sodassa vihollinen voi olla samanlainen ihminen kuin mitä itse.

Elokuva jää siis lähinnä kuriositeetiksi Kubrick-faneille ja osoittaa kaksi asiaa. Sen, että liian ahtailla tuotannollisilla puitteilla on rajansa, vaikka ohjaajan pallilla olisi kuka tahansa ja sen, että jokaisen esikoisohjaajan on maksettava omat oppirahansa. Suuri osa maailman ohjaajista ei silti koskaan etene kisällivaihetta korkeammalle.

Restauroitu dvd-versio tarjoaa bonuksena kaikki Kubrickin varhaiset lyhytelokuvat, valitettavasti ne ovat tekstittämättömiä.