Cinderella Man valkokangas

Nyrkkeilyn historia tuntee monta ihmeellistä sankaria ja tarinaa. Yksinkertaisena ja fyysisenä kamppailulajina nyrkkeily soveltuu intensiiviseen ja dramaattiseen elokuvakerrontaan. Martin Scorsese piirsi Jake La Mottasta häkellyttävän kuvan ja tavoitti nyrkkeilykehän atmosfäärin tavalla, jota ei sittemmin ole nähty. Vuonna 1980 valmistunut Kuin raivo härkä (Raging Bull) lukeutuu niin nyrkkeilyelokuvien kuin ohjaajansa uran tähtihetkiin.

Tositarinat ovat aina vaikeita filmattavia. James J. Braddockin kaltainen tuhkimotarina todentaa amerikkalaista unelmaa ja sankaruutta niin perustavalla tavalla, että tekijöiltä olisi vaadittu poikkeuksellista rohkeutta toteuttaa toisenlainen näkemys kuin kiillottaa perinteistä sankarin sädekehää. Braddockin lupaava ura katkesi hävittyyn keskiraskaansarjan mestaruusotteluun ja vuoden 1929 pörssiromahdukseen. Suuren laman köyhyydessä perheensä kanssa sinnitellyt Braddock palasi kehään voittajana kuin ihmeen lailla vuonna 1934 ja raivasi tiensä aina raskaansarjan mestariksi asti kaikkien suureksi ihmetykseksi. Legenda oli syntynyt.

Cinderalla Manin selkäranka on Russell Crowen karismaattinen roolisuoritus Jim Braddockina. Crowe on liiankin karismaattinen ja hänen rinnallaan Renée Zellwegerin tulkinta vaimo Maena jää kovin ohueksi. Oikeastaan vain konkarit Paul Giamatti manageri Joe Gouldina ja Bruce McGill nyrkkeilypomo Johnstonina kykenevät tasapainottamaan valkokangasta Crowen rinnalla. Crowe ei suinkaan pilaa elokuvaa soolosuorituksellaan, vaan päinvastoin pelastaa Ron Howardin mitäänsanomattoman ohjaustyön. Ohjaajalta olisi vaadittu enemmän persoonallisuutta ja rohkeutta, jotta olisi vältytty rockymaisen kirkasotsaiselta sankarikuvalta.

Howard on Hollywoodin mittapuilla ansioitunut ja tunnustettu ohjaaja, mutta koko hänen pitkää uraansa leimaa keskinkertaisuus sekä liian konventionaalinen ja siloteltu tarinankerronta. Cinderella Manissa ei ole mitään särmiä, joihin tarttua ja rakentaa monitasoisempaa kuvaa Braddockista. Howardin käsissä nyrkkeilijälegendasta puunataan yli-inhimillinen sankarihahmo. Howardin ja Crowen aiemmassa yhteistyössä Kaunis mieli (A Beuatiful Mind, 2001) oli enemmän syvyyttä ja tunkeutumista päähenkilönsä sielunmaisemaan kuin nyt.

Kaksi ja puolituntinen Cinderella Man on enemmän perhedraama kuin nyrkkeilyelokuva. Siinä missä Michael Mannin Alissa (2001) dynaamiset nyrkkeilykohtaukset pelastivat elokuvan muutoin ontuvalta tarinankerronnalta, niin Howardilla konseptit ovat menneet sekaisin päinvastaisesti. Draaman tasolla tarina toimii luodatessaan Braddockin perheen kautta näkymän 1930-luvun lama-aikaan, mutta nyrkkeilyottelut ovat ponnettomia ja turhaan pitkitettyjä, jolloin ne katkovat muutoin kohtuullisesti sujuvaa kerrontaa. Määrällisesti otteluita ei ole paljon, mutta kun kehän sisällä syntyvää intensiivisyyttä ei ole kyetty tavoittamaan, niin nyrkkeilykohtaukset ovat auttamattoman tylsiä. Venytetyt kamppailut sisältävät sen verran mukilointia, että monille perhedraamojen ystäville otteluosuudet ovat luultavimmin jo epämieluista katsottavaa.

Howardin keskinkertaisuuden linja ja pyrkimys miellyttää mahdollisimman laajaa yleisöä, näivertää Cinderella Manin vakuuttavuutta ennen kaikkea nyrkkeilyelokuvana. Howard on Braddockinsa kanssa kaukana Scorsesen La Mottan henkilökuvasta. Koskettavuudessa Howard tuskin tapailee Eastwoodin Million Dollar Babyn (2004) lailla katsojien kyynelkanavia ja kamerakulmat pysyvät tukevasti paikallaan Michael Mannin Aliin verrattuna. Cinderella Man on Rockyn kaltainen sankariveisu, tosin paremmilla roolisuorituksilla veisattuna.