Need for Speed valkokangas

Auto ajaa kilparataa, mittari näyttää kolmeasataa. Kaahailu vastuuttomasti on valkokankaalla näyttävää, mutta tosielämässä se saattaa lyhentää elinajanodotetta. Sen sai kokea yksi Fast & Furious -leffasarjan hurjapäistä eli Paul Walker, joka otti ja hurjasteli itsensä hengiltä Ferrarillaan. Tämän myötä myös elokuvasarja meni hetkeksi jäähylle, kunnes tragediasta on kulunut sen verran aikaa, että sillä saadaan taas lypsettyä fanien rahat omistamalla uusi jatko-osa hurskaasti Walkerin muistolle.

Kaahailuelokuvien tyhjiötä täyttämään saapuu Need for Speed. Nimi on monelle tuttu, sillä Need for Speed on 20 vuotta vanha autopelisarja, jonka tuotemerkin alla on hurjasteltu vuodesta 1994 lähten lähes joka peliformaatissa konsoleista PC-peleihin ja mobiilipeleihin. Pelisarja on tarjonnut vuosien varrella eksoottisia autoja, komeita maisemia ja katurallia. Elokuva on puolestaan ajan henkeä kuvaava osoitus miljardiluokkaan paisuneen peliteollisuuden mahdista ja voimasta. Ennen vanhaan tutuista elokuvabrändeistä tehtiin surkeita lisenssipelejä, mutta nykyisin asetelmat ovat kääntyneet ja tutuista konsolipelibrändeistä tehdään surkeita lisenssielokuvia.

Ohjaaja Scott Waugh on tunnettu lähinnä stunttimiehenä. Waugh yrittää tehdä stunteista ja autoilukohtauksista näyttäviä, mutta tämä osa-alue jää tavattoman vaisuksi ja latteaksi. Minkäänlaista vauhdin hurmaa ei synny vaan elokuva muistuttaa sitä, kun joku pelaisi konsolipeliä ja katsoja katselisi vierestä. Autopelin pelaaminen voi olla hauskaa, pelaamisen katsominen harvoin on. Waughilla ei ole mitään jakoa verrattuna vaikkapa viime vuonna edesmenneen autokuski-stuntmies-ohjaaja Hal Needhamin 1980-luvun kaahailuelokuvien, kuten Kanuunankuularallien ja Konnan & Koukun dynaamisen letkeään ohjaustyyliin.

Lattean onttoon käsikirjoitukseen ei tosin saisi henkeä edes elvyttämällä. Hahmot kaahailevat katurallia, kunnes kovaonnisen Tobeyn (zombien karismalla varustettu Aaron Paul) kaverina hengannut ärsyttävä sivuhahmo potkaisee tyhjää kolmen auton kisailussa. Onnettomuuden aiheuttanut pahiskuski Dino (Dominic Cooper) välttää vastuun ja Tobey joutuu vankilaan törkeästä liikenteen vaarantamisesta, minkä hän toki sinänsä ansaitseekin.

Kun Tobey vapautuu ehdonalaiseen, on hänen kostettava Dinolle hurjastelemalla vähän lisää ensin mantereen halki ja sitten vielä kutsukisassa, jonka järjestää elokuvauransa tähän asti huonoimman roolisuorituksen tekevä Michael Keaton. Toivottavasti mehevä palkkashekki sentään lämmittää Keatonin alennustilaa. Vankilasta vapautuneen Tobeyn kainalossa roikkuu korea blondi (Imogen Poots), joka hymyilee nätisti ja puhuu söpösti brittiaksentilla silloin, kun ei ole kirkumassa naisellisesti.

Need for Speed tekee omanlaisensa ennätyksen ja saa kadottamaan pienimmänkin sympatian rippeen jokaiseen miespuoliseen päähenkilöön kymmenessä minuutissa. Elokuvan alkukohtauksen katurallissa on nimittäin hassunhauskan hulvattomaksi tarkoitettu kohtaus, jossa niin sanottu sankari kavereineen on ajaa kodittoman vanhuksen yli. Vanhus raahaa omaisuuttaan ostoskärryssä, kuten Yhdysvalloissa kodittomilla on monesti tapana.

Autosankarit eivät osu vanhukseen mutta osuvat sen sijaan tämän kärryyn, jonka kaikki tavarat leviävät tuusan nuuskaksi ympäriinsä ja vanhus jää perään itkemään, että hän menetti ainoan kotinsa. Tämä on tarkoitettu keventäväksi huumoriksi, jota kaveriporukka jälkeenpäin naureskelee olutpullot kädessään. Mitäs oli köyhä, koditon ja laittomien katukisa-autojen tiellä. Pois alta risut ja männynkävyt!

Tämän moraalisen tapahtumahorisontin saavuttamisen jälkeen on kestettävänä vielä kaksi tuntia lisää tolkuttoman ylipitkää elokuvaa, jonka ammattilaistason editoija olisi kyennyt karsimaan noin 85 minuuttiin. Jälkikäteen tehty 3D-muunnos on myös harvinaisen mitäänsanomaton eikä anna minkäänlaista lisäarvoa autoilukohtauksiin.

Parhaimmat aivot narikkaan -elokuvat ovat monesti mainiota viihdettä, jossa primitiivireaktioihin perustuva jännitys sekä efektiviihteen näyttävä ulkokuori luovat teatterissa elämyksellisen immersion. Need for Speed ei puolestaan imaise mukaansa lainkaan vaan sen häkellyttävä sisällöllinen tyhjyys yhdistettynä surkean näköisiin kaahauspätkiin jättävät typertyneen ja turtuneen olon. Teos on eräänlainen epäelokuva, jolla ei ole oikeastaan minkäänlaisia elokuvallisia arvoja ja joka saa Fast & Furious -sarjan huonoimmatkin väliosat tuntumaan ajattomilta klassikoilta. Ehkä sekin on saavutus sinänsä.