X-Men 3 - Viimeinen kohtaaminen kotikatsomo

Kaikki on Teräsmiehen vika. Mr. Kent, oliko ihan pakko lentää trikoissa juuri sinä kesänä, kun X-ryhmän seikkailujen piti saada arvoisensa huipennus, ja kaapata ohjaajaksi Bryan Singer, jonka meriittilistalta löytyivät kaksi edellistä, loisteliaan viihdyttävää X-Men -elokuvaa? Samanlaista lennokkuutta on turha odottaa mutanttisaagan kolmannelta osalta, vaikka tehostepuolella on jälleen pitänyt kiirettä.

Tarinassahan löytyy. Charles Xavierin luotsaama Lahjakkaiden nuorten koulu joutuu historiansa suurimman muutoksen eteen. Yhtäällä vaanii arkkivihollinen Magneto, joka kokoaa pahojen mutanttien veljeskuntaa, ja toisaalla Worthingtonin laboratorioiden kehittämä lääke, joka tarjoaa lopullisen ratkaisun "mutanttiongelmaan". Kun vielä kuvaan astuu eräs vanha tuttu, josta on sukeutunut aikansa mahtavin mutantti, alkavat Xavierin ja mutanttiasiainministerin tri Hank McCoyn, alias Pedon, diplomaattiset keinot olla vähissä. Yhteenotto on väistämätön, ja X-ryhmäläisten on lopullisesti valittava puolensa. Elokuvassa on tavoiteltu loppunäytöksen eetosta, mutta jatkon mahdollisuus on sentään jätetty ilmaan.

Viimeinen kohtaaminen esittelee jälleen tukun uusia mutantteja, ja alkuperäisestä sarjakuvasta on muutenkin poimittu aikaisempaa enemmän yksityiskohtia alan harrastajien iloksi. Fanien voiteluyritykset kertovat tekijöiden paineista, koska elokuvan juonen taustalla siintää Pimeän Feeniksin taru, yksi kaikkein klassisimmista Ryhmä X:n tarinoista. Sarjakuvassa suorastaan kosmiseksi äityvän konfliktin pitäminen jonkinlaisissa kerronnallisen uskottavuuden rajoissa on ollut suuri haaste. Toisaalta on haluttu pitää yllä aikaisempien elokuvien yhteiskunnallista pohjavirettä, jossa mutantit rinnastuvat etnisiin/kulttuurisiin vähemmistöihin.

Nämä lähtökohdat lataavat elokuvaan paljon odotuksia, mutta valitettavasti mahdollisuudet hukataan. Lopputulos muistuttaa enemmän kiireistä sähläämistä hengästyttävän vauhdin sijaan, ja suureksi finaaliksi tarkoitetusta efektien täyslaidallisesta puuttuu täysin emotionaalinen järisyttävyys. Myöskään henkilöhahmot eivät syvene hiukkaakaan, vaikka kaikki käyvät läpi suuria tunteita ja elämänmuutoksia. Dvd:n lisämateriaaleista löytyvät vaihtoehtoiset kohtaukset parantavat tilannetta vain vähän.

Viimeinen kohtaaminen vilisee aikaisempien X-elokuvien tapaan tunnettuja näyttelijöitä. Elokuvan kiireen tuntu onkin osittain seurausta hektisestä aikataulusta, kun tähdet ovat sovittaneet yhteen ylivarattuja kalentereitaan. Matkaväsymystä on luettavissa sekä Halle Berryn (Storm) että Hugh Jackmanin (Wolverine) kasvoilta, ja varsinkin Jackman, joka aikaisemmin tihkui silkkaa animaalista karismaa, on nyt harmittavan valju. Ian McKellen (Magneto) sentään pelastaa kaikki kohtaukset, joissa esiintyy. Elokuvan varsinainen valopilkku on tällä kertaa Kelsey Grammer, joka osaa luontevasti hyödyntää Frasier-maneerinsa sofistikoituneen, mutta tarvittaessa brutaalin Pedon hahmon luomisessa. Edellisen leffan Wagnerin Kurtia jäi kuitenkin ikävä.