Kauhuelokuva on lajityyppinä ollut melkoisessa käymistilassa sen jälkeen, kun mässäilevä efektisirkus syrjäytti hienovaraisemmat ilmaisukeinot. Vaikka viime vuosikymmenellä tehtiin joitain klassikoita (esim. Seitsemän), ui valtaosa kauhusta edelleen teinikauhun verisissä syövereissä. Siksi Kuudennen aistin ennuste ei näytä kovinkaan hyvältä. Aihepiirinä yliluonnolliset näyt ja pääosissa vielä lapsinäyttelijä sekä Bruce Willis - pannukakku on jo muhimassa. Mutta mitä vielä, yllätys on sitäkin iloisempi, kun lopputuloksena on aidosti pelottava ja tunteellinen teos, "aikuinen" kauhuelokuva, joka ottaa itsensä vakavasti eikä vain tyydy pyörittämään sarjakuvamaista, kieli poskella tehtyä pelleilyä.

The Sixth Sense / Kuudes aisti - © 1999 Hollywood PicturesKuudes aisti ei oikeastaan olekaan kauhuelokuva vaan… kauhudraama? Vainajien läsnäolon oudosti kokeva pikkupoika ja häntä auttava lääkäri joutuvat molemmat kohtaamaan elämän ja kuoleman mysteerin omalla tavallaan. Osmont ei ole mikään söpösti silmiään pyörittävä tenavatähti, vaan vaativasta roolistaan kunnialla selviävä lapsinäyttelijä. Osmontin ja Willisin välisiin kohtauksiin onkin saatu mukaan ihmeen paljon lämpöä. Yllättävä loppuratkaisu antaa niillekin aivan uuden merkityssisällön, ja siksi Kuudes aisti kestää myös toisen katselukerran.

Ehkä tuoreinta elokuvassa on tunteellisen draaman ja kauhun yhdistäminen. Tähän kombinaatioon perustuu monen vanhan kauhuelokuvan viehätys: Boris Karloffin tulkitsema Frankenstein oli samalla kertaa pelottava ja liikuttava hahmo. Nykyelokuvassa moinen ajatus kuulostaa kuitenkin toivottomalta lajityyppihybridiltä. Toisin kuin suurin osa tusinakauhun tai vakiovetistelyjen vääntäjistä, käsikirjoittaja-ohjaaja Shyamalan näyttää ymmärtävän, että yleisön pelottaminen ei tarkoita loputtomia shokkikohtauksia eikä tunteellisuus yletöntä siirapin valuttamista. Yleensä pienet eleet ja oikea ajoitus riittävät.

The Sixth Sense / Kuudes aisti - © 1999 Hollywood PicturesPelottavia kohtauksia on elokuvassa vain muutama, mutta ne ovat sitten todella karmaisevia - ei väkivaltaisuutensa vuoksi, vaan siksi, että ne palauttavat mieleen lapsuuden painajaiset. Pieni poika yksin huoneessa, jossa äiti on yhtäkkiä kokenut yllättävän muodonmuutoksen. Tai kohtaus, jossa juuri kuollut tyttö ilmestyy pojan eteen verisenä… Esimerkillisesti pohjustettua, kylmiä väreitä aiheuttavaa jännitystä.

Toki myös Kuudennessa aistissa on ylitunteelliset hetkensä, mutta niin on lähes kaikissa muissakin Hollywood-elokuvissa. Niin, ehkä osa katsojista pitää elokuvaa naiivina ja helppona pseudouskonnollisena tekeleenä. Saattaa olla, mutta siitä huolimatta se käsittelee onnistuneesti ja koskettavasti kauhuelokuvan - tai koko elokuvahistorian - yhtä suurista perusaiheista, kuoleman kohtaamista.

Viimeisten hetkien arvoitusta ovat enemmän tai vähemmän kiinnostavasti pöyhineet monet kauhujutut, mutta ehkä Kuudennen aistin vertailukohdaksi sopisi paremmin Douglas Trumbullin kaunis tieteiselokuva Aivomyrsky (1983). Kuudes aisti on lopulta tarina viimeisestä matkasta ja suhtautumisesta siihen. Lähdemmekö autuaimmille filmimaille tyytyväisinä vai menetettyjen mahdollisuuksien katkeroittamina?

ks. ensi-ilta

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,2 /9 henkilöä