Kylä valkokangas

M. Night Shyamalan on Charlie Kaufmanin, Quentin Tarantinon ja David Fincherin ohella tämän hetken mielenkiintoisin amerikkalainen elokuvantekijä. Kuudes aisti oli parasta kauhuun päin suuntautunutta elokuvataidetta sitten Manaajan, eivätkä Signs ja Unbreakable jääneet paljon siitä jälkeen. Kylä on edustava jatko ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottajan hienoon sarjaan.

Kylä kertoo suljetusta uudisasukasyhteisöstä, jonka uhkana on ympäröivän metsän salaperäiset hirviöt. Kylää johtava vanhempien neuvosto on päättänyt, ettei kylän tarkoin merkittyjen rajojen ulkopuolelle saa poistua, mutta nuorempi polvi ryhtyy kyseenalaistamaan tätä periaatetta. Seurauksena tästä salaisuudet ja kauhukuvat alkavat muuttua todellisiksi ja kyläläisten on aika kohdata pelkonsa silmästä silmään.

Shyamalan käyttää jännitystä jälleen kerran keinona kertoa elämän peruskysymyksistä. Kylä on ensisijaisesti tarina rakkaudesta, mutta se välittää myös ajatuksia viattomuuden ja hyvyyden olemuksesta. Elokuva tuntuu kysyvän, onko aidon onnellisuuden hintana tietty määrä salailua ja totuuden kieltämistä. Erityisen nautittavaa on seurata, kuinka Shyamalan pystyy hyödyntämään näin tehokkaasti niitä taianomaisia kuvia ja tuntemuksia, joita jokainen ihminen muistaa lapsuudestaan. Fantasia ja realismi kohtaavat vavahduttavasti toisensa. Tällaisia elokuvia me tarvitsemme tunteaksemme sen, mitä emme ole pitkään aikaan tunteneet.

Kuten muutkin Shyamalan teokset, myös Kylä aukeaa katsojalle lopullisesti vasta pitkästi katsomiskokemuksen jälkeen. Elokuva saattaa esittää väittämiä, joita voi olla vaikea hyväksyä, mutta ainakin se esittää ne vakuuttavasti. Toteamukset tarjotaan kevyin siveltimenvedoin, mutta silti painokkaasti. Todellinen taide ei tarvitse alleviivauksia.