Kylä valkokangas

Kauhun kuninkaaksikin jo tituleeratun M. Night Shyamalanin neljäs kokoillan elokuva Kylä (The Village) saa jälleen aika-ajoin katsojiensa niskavillat pystyyn pelonsekaisesta kauhusta. Ohjaaja kuvaa pienen syrjäisen kylän taistelua vaarallisia olentoja vastaan, joten jälki on tältä osin taattua Shyamalania. Kauhun ystäville siis varsin taattua ja hillittyä tavaraa. Tällä kertaa kiri (oheinen klisee olympiavuonna sallittakoon) ei kuitenkaan riitä loppuun asti.

Shyamalanin ensimmäinen elokuva, vuoden 1999 Kuudes aisti oli huikea menestys ja loi samalla kauhuelokuvalle aivan uusia uria antamalla kauhulle pienimuotoisen piinaavan elementin, jossa oli myös pehmeitä sävyjä. Elokuvan jälkeen hän onkin saanut ohjata, mitä haluaa. Toisin kuin Shyamalanin aikaisemmat elokuvat, Kylä kärsii tällä kertaa selvästi kuuluisan päänäyttelijän puutteesta, sillä Joaquin Phoenixin karisma kyläsankari Lucius Huntina on jokseenkin olematon. Poissa ovat Bruce Willisin (Kuudes aisti, Unbreakable-särkymätön, 2000) ja Mel Gibsonin (Signs, 2002) maneerittomuudessaan tyylikkäät kokemukset yliluonnollisen parissa ja heidän kantavan voimansa takia elokuvien tapahtumat oli helpompi sisäistääkin. Kylän näyttelijäsuoritukset kyläpäällikköä näyttelevää veteraani William Hurtia lukuun ottamatta jäävät mitään sanomattomiksi, myös uusi löytö, sokeaa tyttöä ihmeen ketterästi näyttelevä Bryce Dallas Harlow, jonka esityksen varaan Shyamalan näyttää paljon laskeneen.

Kylän suuri ongelma on sen loppu. Tuskin koskaan on tämän kirjoittaja kokenut niin valtaisaa pettymystä kesken elokuvan. Loppu ei välttämättä ole ennalta arvattavissa ja katsojan on itse pääteltävä, onko hän samaa mieltä. Kaikenlainen muu analyysi paljastamatta enempää itse juonta olisi tässä jutussa lukijan kannalta vain turhauttavan epämääräistä. Kylän kohdalla edellä oleva oli kuitenkin pakko mainita, niin keskeinen merkitys sillä oli elokuvan kokonaisuuden kannalta.