The Happening valkokangas

Katoavaista on mainen kunnia. Yhdeksän vuotta sitten ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin yliluonnollinen jännäri Kuudes aisti tahkosi rahaa ja puhututti kansaa. Hidastempoisen, vakavan ja painostavan elokuvan lopussa oleva juonenkäänne sai kaikki pauloihinsa.

Uusi ohjaus The Happening puhututtaa puolestaan sen takia, että Lady in the Water -flopin (2006) jälkeen Shyamalanin ura oli karikolla. Valitettavasti uutukaisen myötä suunta ei varmaankaan muutu nousujohteiseksi. Elokuva on mielenkiintoinen ja käsikirjoituksessa on potentiaalia tehokkaaksi jännityselokuvaksi, mutta lopputulos ei tässä muodossa toimi.

Kuudennen aistin jälkeen Shyamalan jatkoi samankaltaisella sapluunalla vielä kolmen elokuvan verran. Vaikka kassakoneet kilisivät, alkoi lopun pakollisesta megakäänteestä muodostua rasittava maneeri. Niihin keskityttiin liian paljon unohtaen elokuvien muut ansiot, ja tekijää itseään ne tuntuivat rajoittavan viimeistään Kylän (2004) kohdalla.

Lady in the Waterin kohdalla mies yritti uusiutua, mutta lopputulos oli pettymys – sekava ja ohjaajaa itseään jalustalle korottava fantasiaelokuva. Tuotantoyhtiö Disney yritti tuolloin ensimmäistä kertaa puuttua Shyamalanin käsikirjoitukseen, minkä takia hän marssi ulos ovet paukkuen ja haki muualta rahaa egotripilleen.

The Happeningin kanssa itseään muun muassa Hitchcockiin vertaava auteur joutui nöyrtymään. Kun käsikirjoitus ei kelvannut yhdellekään yhtiölle, hän muokkasi sitä kiltisti kunnes rahahanat aukesivat. Kokonaan uusille urille ei Shyamalan ole lähtenyt. Elokuva etenee kiireettömästi. Jokainen kohtaus on juhlallisen vakava ja painostava tunnelmakin on paikoitellen läsnä. Uutta on suoraviivaisuus.

Lähtökohta on hyytävän tehokas. New Yorkin keskuspuistossa ihmiset alkavat tehdä itsemurhia. Itsemurha-aalto leviää kaupungista toiseen, ja ihmiset yrittävät paeta maan koillisosasta pois. Viranomaiset arvuuttelevat josko kyseessä olisi terroristien levittämä hermokaasu.

Aivan kuten Signsissa (2002), tapahtumia seurataan täysin sivullisten henkilöiden näkökulmasta. Mark Wahlbergin näyttelemä luonnontieteiden opettaja lähtee matkaan vaimonsa ja opettajaystävänsä sekä tämän tyttären kanssa. Yhteistä Shyamalanin viimeisen jättihitin kanssa on myös genrelähtökohta. Signs oli pohjimmiltaan versiointi 1950-luvun ufoelokuvista, ja The Happeningin voi puolestaan liittää luonto kostaa -elokuvien joukkoon.

Ohjaaja itse on verrannut elokuvan tunnelmaa Hitchcockin Lintuihin. Ohjaaja voisi nöyrtyä nyt hieman lisää ja ajatella mitä sanoo. Vaikka parhaimmillaan olevaa Shyamalania voi varauksetta sanoa jännityksen mestariksi, ei tämän elokuvan kohdalla vertauksella ole katetta.

Shyamalania on kuitenkin kunnioitettava. Harva lähtisi tekemään tällaista elokuvaa täysin vakavalla otteella. Paikoitellen tämä vakavuus toimii elokuvan eduksi. Ihmisten täysin eleettömästi tekemät itsemurhat ovat pelottavaa katseltavaa. Niillä ei ole lähdetty kauhuelokuville tyypillisesti mässäilemään, vaan tapahtumat vain todetaan kylmän rationaalisesti. Vielä kun elokuvan uhan alkuperä on mikä on, olisi monella ohjaajalla rohkeus pettänyt.

Huonommin tämä vakavuus toimii isommassa mittakaavassa. Siinä missä Signs yhdisti hienosti genre-elokuvan luottamuksen ja uskon käsittelyyn, on The Happeningistä sujuvuus kaukana. Ekohenkistä sanomaa taotaan päähän niin, että tyhmempikin varmasti tajuaa – luontoa pitää kunnioittaa, ihmiset tarvitsevat toisiaan. Al Goren Epämiellyttävä totuus tai Steven Seagalin luonnonsuojelun puolesta puhuva Vaarallisella alueella (1994) ovat kummatkin hienovaraisempia esityksiä.

Aihe on tietysti tärkeä, mutta tällainen lähestymistapa ei saa aikaan hyvää elokuvaa. Varsinkin kun pahimmat genrekliseet muuten välttävään elokuvaan on täytynyt aiheen korostamiseksi tunkea mukaan yksi kauhuelokuvien kuluneimmista lopetustavoista. Henkilöhahmotkin ovat huimasti yksiulotteisempia kuin Shyamalanin elokuvissa yleensä, joten pääparin keskinäisten ongelmien puiminenkaan ei ole kiinnostavaa katseltavaa.