Unbreakable - särkymätön valkokangas

Ei löytyne kunnon argumenttia sille, miksi elokuvan Särkymätön tarinasta tulisi kirjoittaa yhtäkään paljastavaa riviä. Yhtälailla tuntuu tuskaiselta puhua sen henkilöhahmoista. Vaikuttavan Kuudes aisti -elokuvan ohjaajan, M. Night Shyamalanin, uusin ammentaa edeltäjänsä tapaan ihmismielestä, sen mysteereistä ja mahdollisuuksista. Dramaturgian jännite kehittyy, kun askel askeleelta kuljemme yhä syvemmälle henkilöiden omaan, vieraannuttavaan todellisuuteen.

Psykologisesti jäntevä runko, ihmismielen arvaamattomuuden mukaisesti fantastinen ja ajatuksellisesti vapaa kerronta tekee Särkymättömästä hienoa uutta populaaritaidetta. Tänä päivänä se sopii katsottavaksi parhaiten, mikäli vastaanottaja on pitänyt paussia jatkuvista sukelteluista Hollywoodin valtavirrassa. Nimittäin Särkymätön muistuttaa independentin ystävää siitä, että myös amerikkalaiseen "action"-elokuvan kenttään mahtuu omat persoonalliset ulottuvuutensa.

Shyamalanin teoksessa huokuu nykypäivä ja tuoksuu jopa popcorn. Se tuntunee sitä tavallisemmalta, mitä enemmän Hollywood-tuotosten skenaariokonventiot ja kerronnan rytmitykset ovat kohonneet dominoiviksi elementeiksi vastaanottajan tavassa lähestyä elokuvaa ylipäätään. Dollarin kuvat kuuluvat Särkymättömään osana kuin vesileima seteliin, mutta jälleen todistetaan, että rahalla voidaan myös luoda vaikuttavia audiovisuaalisia pommeja. Uuden elokuvamaailman tarjoamia resursseja näkee mielellään päätyvän ajattelevien tekijöiden käsiin - niille, joiden asenne järjestelmää ja traditioita kohtaan on samaan aikaan kunnioittava, kehittävä ja vittuileva.

Shyamalan kuuluu Wachowski-veljesten ja David Fincherin ohella vuosituhannen taitteen nuoreen amerikkalaiseen elokuvaeliittiin, siihen porukkaan, joka on suuntaamassa kohti aivan uudenlaisia audiovisuaalisen kerronnan muotoja. Särkymätön kumpuaa aikamme hengestä, samasta virtuaalimaailman ja "näkymättömän pahan" herättämästä paranoiasta kuin kuin Fight Club ja Matrix. Henkilöhahmot ovat ympäristönsä orjia, sitä orgaanisesti ruokkivia olentoja ja tietämättömiä omasta yksinäisyydestään, kunnes todellisuuden rajat alkavat hahmottua. Mainitut elokuvat kukoistavat metatasolla, hyökkäävät vihollisiaan vastaan niiden omilla aseilla - pinta on pintaa, pinnan alla piruillaan. Tämän vuoksi Särkymättömän kriittistä ja humaania ulottuvuutta ei ehkä tänään rekisteröidä sen primäärinä. Ajan myötä Shyamalanin elokuviin suhtauduttaneen kuitenkin vähemmän varauksella, kunhan vaaralliset tehtävät ja emmerichit julistetaan pinnallisiksi, jopa tekniikka-kerronta-akselilla vanhahtaviksi revittelyiksi.

Kerrottakoon tarinasta sittenkin sen verran, että Bruce Willis esittää miestä, joka ainoana ihmisenä selviää kauheasta junaonnettomuudesta. Käveleminen ehjänä sairaalasta muistuttaa uutta syntymistä, heräämistä uuteen maailmaan. Hän löytää itsestään erikoisen kyvyn nähdä pahuus ihmisissä. Murhaajat, diilerit, raiskaajat näkyvät joka paikassa. Kaikkia heidän uhreja ei voi pelastaa. Jotain voi tehdä.

Ilman pahaa ei hyvyys näkyvästi hengittäisi. Shyamalan on hyvä elokuvaohjaaja - mistä syystä? Vastaus alkaa H:lla, eikä se ole helvetti, vaan jotain pahempaa. Huhut kertovat, että tästä leffafriikistä piti tulla lääkäri. Toivottavasti ohjaaminen on hänelle luontainen lahja ja kutsumus, jopa missio, ei palkinto sielun myymisestä pirulle.