Signs valkokangas

Tämä ohjaajalahjakkuus M. Night Shyamalanin kolmas peräkkäinen yliluonnollisia teemoja käsittelevä ja miehen hienon esikoisen Kuudennen aistin (1999) tavoin katsojaa vastustamattomasti pihdeissään pitelevä kauhutrilleri on loistava esimerkki siitä, miten pienten yksityiskohtien taitavalla esittelyllä saadaan koko ajan kohoavaa jännitystä ilman elämää suurempia erikoisefektejä tai jumalatonta räiskettä. Eikä ohjaajan tarvitse luottaa pienoismallinikkareiden ammattitaitoiseen apuun, tässä päävempaimena on vauvahälytin! Ilman avaria pelto-otoksia kyseessä voisi olla jopa näytelmäelokuva.

Signs kertoo vaimonsa menettäneen maanviljelijän ja entisen pastorin (Mel Gibson) silmin hänen ja pienten lastensa piinaa kotipellosta löytyvien outojen peltokuvioiden salaisuuden hiljalleen avautuessa. Näitä kuvioitahan lienee oikeastikin dokumentoitu 1970-luvulta lähtien ja niitä luullaan avaruusolentojen tekemiksi. Sitä, onko asia niin, ei tässä ole syytä paljastaa, sillä Shyamalanin elokuvassa on pohjimmaltaan kyse ihmisten (ja heidän farmikoiriensa) kokemista tuntemuksesta hädän hetkellä. Ei pelkästään, mitä he näkevät, vaan mitä he piinassaan ajattelevat ja varsinkin kuuntelevat. Signs -elokuvan äänimaailma on uskomaton.

Alati läsnä olevan piina-elementin lisäksi Signs rakentaa paljolti sen mysteerin varaan, miksei Gibsonin Graham Hess ole enää pappi vaan on menettänyt uskonsa Korkeimman johdatukseen. Myös vihjeitä tähän salaisuuteen ohjaaja Shyamalan rakentaa pikku hiljaa, suorastaan kutkuttavasti.

On päivänselvää, että Hollywood on löytänyt Shyamalanissa yhden suurista nuorista kyvyistään, jonka kanssa maailmantähdet kilpailevat päästäkseen työskentelemään. Tämän reilu kolmikymppisen ohjaaja-käsikirjoittajan suuri ansio on hänen arvostuksensa vanhaa Hollywood-jännitystä ja film noir -perinteitä kohtaan. Hänen tarinoissaan toiminta ei ole pääasia, vaan näyttelijät ja nerokas käsikirjoitus.