Zoolander valkokangas

Ben Stiller, jota joku on nimittänyt älykköjen adam shandleriksi, tunnetaan lähinnä roolistaan elokuvassa Sekaisin Marista (1998), joka sijoittuu melko korkealle ns. gross out -huumorian kategoriassa. Ruumiin eritteillä pelleilyn vastapainoksi Stiller on kuitenkin ohjannut vakavahkon sukupolvi-X-tyyppisen ihmissuhdekuvauksen Reality Bites (1994) ja suunnannut viime aikoina alapäähuumoria vaativammille alueille. Perhe on pahin (2000) pilkkasi sukulaissiteitä ja niihin liittyviä ennakkoluuloja, kun taas nyt ensi-iltaan tuleva Zoolander, joka perustuu Stillerin vanhalle tv-hahmolle, käy säälimättä muodin ja miesmallien karamellisen maailman kimppuun.

Muotivaateteollisuudella on ongelma. Malesian uusi presidentti huolehtii turhan paljon hikipajoissa raatavista lapsista ja naisista. Hänet pitää siis eliminoida. Muotitalo Mugatun johtaja Jacobim Mugatu (Ferrell) joutuu palkkaamaan tehtävään mahdollisimman typerän tyypin. Supermalli Derek Zoolander (Stiller) on ilmeinen valinta, vaikka rypeekin yllättävän eksistentialistisen angstin kourissa hävittyään vuoden miesmallikilpailun nousukas-Hanselille (Wilson). Zoolander hypnotisoidaan tehtävää varten, mutta hänen kannoillaan roikkuva journalisti Matilda (Taylor) alkaa epäillä kieroa peliä ja johtaa tyhjäpäiset mallit lopulliseen koitokseen aikaa ja ilkeitä muotimafiosoja vastaan.

Koska on kyse satiirista, monet herkullisimmista elokuvallisista kikoista perustuvat alluusioille, jotka ryvettävät muita av-ilmaisun genrejä. Alussa nähtävät miesmallien mainosvideot viiltelevät muotiohjelmien kliseitä hillittömällä tavalla, kun taas Derekin tähdittämä kosteusvoidemainos pudottaa katsojan viimeistään tuoliltaan. Mallitähtien kaksintaistelussa, (cat)walk-offissa törmäävät länkkärien voimainmittelöiden paatos, muotinäytösten ylettömyys ja kung-fu-leffojen mahdottomuudet. Mugatun uusi tuotesarja, köyhyys- ja kurjuuseksploitaatiolle perustuva Derelicte taas yhdistää muodin keinotekoisuuden ja tunteettomuuden. David Duchovnyn hilpeän cameon kautta nauretaan paitsi X-Files-paranoialle myös Derekin kaltaisten ihmisten sisäänpäin kääntyneisyydelle ja piittaamattomuudelle. Sokerina pohjalla on viittaus Avaruusseikkailu 2001:n kuuluisimpaan kohtaukseen. Derek ja Hansel mätkivät tietokonetta äännellen kuin apinat. Also Sprach Zarathustran soinnut alkavat jo kaikua kohtauksen taustalla, mutta valitettavasti käsikirjoittajat eivät ilmeisesti keksineet kuinka viedä homma loppuun; apple ei siis koskaan nouse hidastettuun ilmalentoon.

Näiden helmien ulkopuolella elokuva joutuu luottamaan verbaaliseen huumoriin, esimerkiksi: "Minulla oli bulimia. - Vau! Osasit lukea ajatuksia?!" Kaikki vitsit eivät ole korkeatasoisia, mutta niitä kompensoi Stillerin ja Wilsonin hiottu äänenkäyttö ja fantastinen ilmehdintä ja elehdintä, jonka huippuna komeilee tietenkin Zoolanderin patentoidut muoti-ilmeet ’Sininen Teräs’ ja ’Le Tigre.’ Koska mallit muistuttavat toisiaan täydellisessä narsismissaan ja tyhjäpäisyydessään, on heidät profiloitu edustamaan eri vuosikymmeniä. Derek on pystytukkineen ja vaatemakuineen täyttä kasaria, jonka yhteydessä kuullaan myös paljon tuon hyytävän vuosikymmenen musiikkia (Wham! Nikka Costa, Frankie Goes to Hollywood...). Hanselissa kootaan yhteen kaikki 90-luvun vaihtoehtoelämäntyylit retrohippiydestä ja new agesta skeittailuun ja extremeurheiluun.

Eräs Zoolanderin erikoispiirteistä on valtava määrä julkkiscameoita. David Bowie, Lenny Kravitz, Claudia Schiffer, Fred Durst, Donald Trump, Fabio, Li’l Kim ja muut on kutsuttu elokuvaan, jotta mukaan saataisiin joku kytkös todelliseen maailmaan ylivedetyn satiirin keskellä, mutta tulos ei ole täysin yksiselitteinen eikä aivan onnistunut. Bowieta ja Kravitzia lukuun ottamatta esiintymiset jäävät hyvin marginaalisiksi ja saavat katsojan tekemään vain melko itsestään selvän päätelmän: tällaista elämää nuo tähdet varmaan viettävät. Mitään provosoivia kontrasteja ei julkkisten kustannuksella tuoteta. Myös sinänsä arvokas huomio muodin kiiltävien kulissien takana toimivista riistomekanismeista uhkaa rinnastua muun toiminnan epäuskottavuuteen ja menettää siten teräänsä. Tämänhetkiseen muuhun elokuvatarjontaan verrattuna Zoolander ansaitsee kuitenkin kiitokset väliin jopa poliittiseksi ja sosiaaliseksi yltävästä satiiristaan, joka uskaltaa, vaikkakin toistuvasti surrealismiin turvautuen, näyttää millaisia todella ovat läpeensä tuotteistetun yhteiskunnan aristokraatit ja heidän ympärillään pyörivät tyhjyyttä ja turhamaisuutta kierrättävä sirkukset.