Vicky Cristina Barcelona valkokangas

Edelleen varsin ripeällä tahdilla uusia elokuvia ohjaava Woody Allen on siirtynyt viimeisten elokuviensa aikana Yhdysvalloista vanhan mantereen suuntaan. Match Point (2005) ja sitä seuranneet elokuvat Scoop (2006) ja Cassandra´s Dream (2007) ottivat tapahtumapaikakseen Lontoon ja nyt Vicky Cristina Barcelonassa on vuorossa espanjalainen suurkaupunki.

Amerikkalaiset ystävykset, Vicky (Rebecca Hall) ja Cristina (Scarlett Johansson), matkaavat kesäksi Barcelonaan. Vicky on avioitumassa hyvin toimeentulevan mutta tylsähkön Dougin (Chris Messina) kanssa ja Cristina on puolestaan juuri eronnut yhdestä lukuisista miessuhteistaan. Loman alussa Vicky ja Cristina tapaavat boheemin taidemaalarin, Juan Antonion (Javier Bardem), jonka räiskyvästä elämästä entiseen vaimoon Maria Elenaan (Penélope Cruz) kerrotaan hurjia tarinoita, kuten vaimon yritys tappaa aviomiehensä.

Taidemaalarin tapaaminen laittaa naisten elämät sekaisin. Tasaisuutta ja turvallisuutta hakeva Vicky alkaa pohtia avioitumisensa perusteita ja impulsiivinen, jopa lapsenomainen Cristina omaa onnellisuudentavoitteluaan. Oman lisänsä ihmissuhdekuvioihin tuo Maria Elena, joka sekoittaa paluullaan Cristinan ja Juan Antonion hyvin alkaneen parisuhteen. Lopputuloksena on kolmiodraama, johon liittyy intohimoa ja epäluuloja.

Henkilöiden välisiä suhteita rakennetaan kertojaäänen avulla, joka toimii eräänlaisena korvikkeena Allenin elokuvissa usein toistuville pitkille monologeille. Ratkaisu ei ole täysin onnistunut, sillä kertojan tekemät havainnot tapahtumien kulusta ja luonteesta jäävät varsin ylimalkaisiksi, eivätkä ne tarjoa missään vaiheessa samaa analyyttisyyttä, joita henkilöiden suusta esitetyt repliikit parhaimmillaan antavat. Kertojaäänen käyttöä ei tue sekään seikka, että Christopher Evan Welchin ääni ei sovellu ollenkaan tähän tarkoitukseen.

Keskeisimmät heikkoudet liittyvät kuitenkin elokuvan henkilöihin sekä tapaan, jolla Allen käsittelee kolmiodraaman vaiheita. Sivuosien kapitalistiset pyrkyrit ovat turhan stereotyyppisiä hahmoja, eräänlaisia miehiä vailla ominaisuuksia, joista Vickyn tuleva aviomies Doug on hyvä esimerkki. Tarinan kertojana Allen on puolestaan turhan kiltti, jolloin hän ei tunnu tietävän pitäisikö elokuvan olla komedia vai vakava draama. Lopputulos on jotain siltä väliltä, mikä heijastuu epätyydyttävällä tavalla henkilöiden välisten mutkikkaiden suhteiden käsittelyyn.

Olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, mitä joku rohkeampi ohjaaja - tai Woody Allen parhaina päivinään - olisi saanut aiheesta irti. Elokuvassa esiintyviä kolmiodraaman aineksia, kuten epätasa-arvoa, alistamista ja tasapainon tavoittelua olisi voitu käsitellä huomattavasti analyyttisemmin ja raadollisemmin. Nyt Allen tyytyy esittämään suhteen vaiheet lähes pelkällä olankohautuksella. Sen vuoksi Vicky Cristina Barcelona tuntuukin heti valmistumisensa jälkeen vähemmän modernilta elokuvalta kuin esimerkiksi samaa aihetta huomattavasti monitahoisemmin kolmekymmentäviisi vuotta sitten käsitellyt Jean Eustachen epookki Äiti ja huora(1973).

Vicky Cristina Barcelona ei ole huono elokuva, mutta se on turhan kaunisteltu ja väritön kuvaus epätavallisista rakkaussuhteista ja niihin liittyvistä hankaluuksista. Perusvarmana työnä elokuva uppoaa varmasti Woody Allenin ystäville, mutta ohjaajalta olisi toivonut tarinan käsittelyyn lisää rohkeutta. Katalaanien kulttuuri ja taide antavat elokuvalle kuitenkin omalaatuisen ilmeen, jota edes kuvan yltäkylläiset sävyt eivät pysty täysin pilaamaan.