Blue Jasmine valkokangas

Epätasaista uraa jo pitempään tehnyt Woody Allen on uusimmassa elokuvassaan asettanut syrjään eurooppalaiset pääkaupungit ja palannut takaisin Amerikan mantereelle. Vuosittain ilmestyvistä elokuvista vain muutama on noussut ohjaajan tasolle ja suurin osa on sivutettu välitöinä. Blue Jasmine kuuluu vaihteen vuoksi onnistuneempien teosten joukkoon ja mustan huumorin sävyttämä henkilökuva tuntuu tuoreelta tuulahdukselta Allenin tuttuun parisuhdekaavaan.

Vuosia muiden ihmisten rahoilla ylellistä elämää elänyt Jasmine (Cate Blanchett) saa huomata, miten nopeasti elämä murenee käsiin, kun aviomiehen (Alec Baldwin) tarkkaan rakennettu rahahuijaus käy ilmi. Hermoromahduksen ja vararikon sanelemana hän joutuu muuttamaan sisarensa Gingerin (Sally Hawkins) vaatimattomaan asuntoon San Franciscossa. Jasminen tarve löytää uusi alku on niin voimakas, että kiertoteille ei jää aikaa. Määrätietoinen käytös tarttuu myös sisareen, joka alkaa nähdä elämänsä ja parisuhteensa uudessa valossa.

Vaikka Blue Jasmine osittain toistaa Woody Allenin aiemmista elokuvista tuttua parisuhdekarusellia, se on jätetty elokuvassa pienempään osaan. Päällimmäiseksi nousee Jasminen suhde omaan menneisyyteensä, mikä saa naisen mielenrauhan järkkymään. Hän on kiinnostava versio Allenin perinteisestä neurootikosta. Kyse ei ole kuitenkaan omalaatuisuudesta itseisarvona, vaan hänen ongelmansa ovat todellisia, eivätkä ne välttämättä rajoitu pelkästään vararikon jälkeiselle ajanjaksolle. Elokuva käsittelee mielenterveysongelmia välillä yllättävänkin mustan huumorin avulla, mikä ei Allenille ole mitenkään epätavallista, mutta mikä on viime aikoina jäänyt puuttumaan hänen elokuvistaan.

Cate Blanchettille monipuolinen Jasmine tarjoaa mahdollisuuden rakentaa näyttävän kaaren hahmolleen ja esitellä näyttelijänlahjojensa laajuuden. Tragikoominen hahmo on itseriittoinen ja ylpeä, mutta Blanchett saa silti puhallettua kylmän kuoren sisälle lämpöä. Jasminen todellisuudentajun säröillessä nykyisyys ja menneisyys sekoittuvat, mikä korostaa kontrastia hillityn seurapiirirouvan ja hermoromahduksen partaalla häilyvän naisen välillä. Adoptoitujen sisarusten vaikea suhde vanhempiinsa sekä Jasminen ja Gingerin ongelmat häämöttävät taustalla, mutta niitä ei lähdetä avaamaan liikaa. Vivahteikas hahmo onkin hyvä osoitus Allenin taidoista kirjoittaa näyttelijöille ja tuoda heistä esiin hienoja roolisuorituksia.

Allenia on useampaan kertaan syytetty rikkaan manhattanilaisen seurapiirin kuvauksesta, jonka ongelmat ovat kaukana tavallisten ihmisten elämästä. Blue Jasmine ei suoraan tätä perinnettä katkaise. Sen katse kulutuskeskeiseen ja yltäkylläiseen elämäntyyliin ei ole ilkeä, mutta Jasminen ja hänen sisarensa välinen suhde tuo perspektiiviä kahden maailman suuriin eroihin. Elokuva myös pohtii, onko välinpitämättömyydellä ja mietityllä huijauksella eroa. Jos elää yltäkylläisyydessä, eikö silloin myös pitäisi ottaa vastuu siitä, että tietää, mistä rahat tulevat?

Blue Jasmine on mukava osoitus siitä, että ohjaaja pystyy yhä yllättämään. Elokuvassa on havaittavissa kaikuja Hannahista ja sisarista (1986), mikä on omiaan luomaan turvallisuudentunteen, mutta asettaa elokuvan myös vertailunkohteeksi. Jos Blue Jasminea kuitenkin lähdetään vertaamaan ohjaajan vanhempaan tuotantoon, siitä ei löydy samaa kipinää. Allenin uusin tuotanto keskittyy pitkälti näyttelijätyöhön ja tekstiin, ja kauas ovat jääneet ne päivät, jolloin Allen uskalsi kokeilla kuvallisesti ja haastaa elokuvallisia käytäntöjä. Noah Baumbachin myöhemmin syksyllä ensi-iltansa saava Frances Ha on muistutus siitä, miten allenilainen tarina taittuu myös elokuvalliseksi teokseksi. Blue Jasminessa Allen pysyy uskollisena tyylilleen niin hyvässä kuin pahassa.