Hollywood - elokuvan päätepysäkki kotikatsomo

Kun Woody Allen kääräisee kasaan elokuvan elokuvanteosta, odotukset ovat korkealla. Ohjaajan elokuva per vuosi -linjan jatkuessa neljättä vuosikymmenettään kokemuksen rintaääni on jo niin syvä, että odotettavissa voisi kuvitella olevan taatusti piikikästä parodiaa ja kommentaaria. Tai ehkäpä elokuva olisi jonkinlainen uran summaava ja sulkeva loppulause, joka paljastaisi jotakin äärimmäisen nokkelaa paitsi Hollywoodista ja Allenista itsestään, myös elokuvasta yleensä?

Hollywood Ending on kaikkea muuta. Elokuva ei ole analyyttinen "Hollywood pala palalta", vaan elokuvabisnes toimii lähinnä alustana komedialle ja se olisi voitu korvata vaikkapa rakennustyömaalla. Kritiikki on pientä ja hellää, se ilmenee nokkeluuksina ja melkoisen käytettyinä stereotyyppeinä. Täytyy tietysti muistaa, että elokuva on selkeästi ja ensisijaisesti komedia eikä siis pyrikään mullistamaan maailmaa.

Val Waxman on elokuvaohjaaja, entinen ylistetty nero, jonka ura on sittemmin ollut jyrkässä laskussa työtehtävien vaihdellessa koirien aborttidokumentista vanhusten vaippamainoksiin. Valin entinen vaimo Ellie tarjoaa miekkoselle mahdollisuuden palata tähtiin pyytämällä tätä ohjaamaan nykyisen miesystävänsä tuottaman elokuvan. Mies on sama, joka varasti aikoinaan Ellien Valilta. Mitä tehdä, kun voisi tappaa saadakseen työn, mutta ihmiset, jotka mieluusti tappaisi, ovat työn tarjoajia?

Elokuvaohjaajalle näkö on yhtä olennainen kuin kokille makuaisti. Mikä on siis pahinta, mitä elokuvaohjaajalle voi sattua? Aivan, sokeutuminen. Näin tietysti tapahtuu Valille kuvausten ensimmäisenä päivänä. Ja kun on kyseessä Woody Allenin näyttelemä rooli, sokeus on luonnollisesti psykosomaattista. Ellie luottaa Valin ohjaavan elokuvan loistavasti vaikka silmät kiinni. Kirjaimellisessa tapauksessa homma ei olekaan aivan yhtä helppo. Painajaismaisessa tilanteessa Val päättää salata sokeutensa ja jatkaa kuvauksia. Sävelsihän Beethovenkin kuurona…

Allenille yllättävän fyysinen huumori pyörii sokeana koheltamisen ympärillä. Elokuva vaikuttaa luonnokselta ja on omituisen epäyhtenäinen ja ryhditön kokoelma pieniä sketsejä. Lavastaja, joka haluaa rakentaa studioon Harlemin, Central Parkin ja Empire State Buildingin, koska alkuperäiset eivät ole tarpeeksi hyviä, naurattaa toki. Samoin studioiden sliipatut pomot ja kaikenlaiset executivet, jotka eivät tiedä elokuvista mitään ja keskittyvät huvipursiinsa ja lähettelemään toisilleen onnittelukukkakimppuja.

Allen pääsee elokuvassa esittämään vielä enemmän itseään kuin yleensä. Téa Leoni pärjää hyvin neurootikon vastanäyttelijänä, mutta tuskin hän sentään onnistuu perimään Diane Keatonin ja Mia Farrowin manttelia Allenin vakiokumppanina valkokankaalla.

Mukana ovat kaikki Woodyn vakioelementit New Yorkista jazziin, mutta neuroosi - yksi Allenin tavaramerkeistä - näyttää olevan ajautumassa kriisiin. Kaikessa epävarmuudessaan ja neuroottisuudessaan Allen on ollut helppo samastumiskohde Hollywood-elokuvien ylisujuvien hahmojen keskellä. Jokainen on varmasti löytänyt sisäisen Woody Alleninsa, mutta nyt ohjaaja itse tuntuu menettäneen sen. Neuroosit riehaantuvat yhä villimmiksi ja samastuttavuus katoaa samalla kun nauruarvo kasvaa. Yritä nyt sitten ymmärtää miestä, joka luulee sairastavansa jalavaruttoa ja pamahtaa sokeaksi sisäisten ristiriitojen takia. Onko Allenin uusi tavoite käydä koko psykiatrian ensyklopedia läpi?

Vaikka Hollywood Ending sijoittuukin aikaisempiin Alleneihin verrattuna ohjaajan töiden häntäpäähän, elokuva on kaikesta huolimatta leppoisaa viihdettä, joka tarjoaa kepeän intellektualistisella hämäyskuorellaan synninpäästön älykkökatsojille. Annie Hallin tai Manhattanin tyylinen ihmissuhdepohdinta on saanut antaa tilaa törmäilyhuumorille. Siinä missä puritaaniset älykköelokuvan ystävät varmasti pettyvät rainan kohdalla, Allen saattaa toisaalta löytää elokuvalla uusia yleisöjä, jopa lapsia. Monet vitsit voisi löytää Hollywoodin tusinakomediastakin, mikä on tylsää, mutta toisaalta kokonaisvaltaiseen allenilaiseen kohkaamiseen upotettuna ne saavat uutta potkua.