Midnight in Paris valkokangas

2000-lukulainen Hollywood-käsikirjoittaja haikailee 1920-luvun Pariisiin. Iloisen vuosikymmenen taiteilijoiden muusalle taas ajoista kultaisin on ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt belle époque. Siellä tavattava taiteilija Paul Gauguin puolestaan haluaisi palata renessanssiin. Oma aika ei ikinä ole kulta-aika, mutta miten oppia elämään hetkessä?

Woody Allenin uutuusohjaus Midnight in Paris on Pariisiin sijoittuva romanttinen komedia. Tavanomainen lajityyppinsä edustaja se ei kuitenkaan ole – sivuhenkilöinä kun on menneiden vuosikymmenten taiteilijoita Ernest Hemingwaysta ja F. Scott Fitzgeraldista Pablo Picassoon ja Luis Buñueliin. Romanssia ja komediaa maustaa myös juuri sopiva ripaus allenmaista kyynisyyttä.

Amerikkalainen pariskunta tulee naisen vanhempien siivellä rakkauden kaupunkiin, jossa liikemiesisällä on bisneksiä hoidettavanaan. Fantasia astuu ihmissuhdekuvioiden rinnalle, kun kihlatustaan Inezistä (Rachel McAdams) etääntyvä Gil (Owen Wilson) matkaa yöllisillä retkillään unelmiensa paikkaan, sateiseen Pariisiin 1920-luvulla.

Mystisillä ekskursioillaan leipätyöhönsä elokuvakäsikirjoittajana kyllästynyt kalifornialaismies tapaa paitsi kirjallisia idoleitaan myös lumoavan naisen, kuuluisia taiteilijoita inspiroivan Adrianan (Marion Cotillard). Adriana ja Gil elävät eri aikakausilla, mutta heitä yhdistää tylsistyminen omaan nykyhetkeensä.

Wilson ja McAdams näyttelivät rakastuneita jo muutaman vuoden takaisessa menestyskomediassa Kuokkavieraat. Tällä kertaa kipinää ei ole tarkoituksellisesti parillakaan, mutta molemmat näyttelijät hallitsevat komiikan.

Mean Girls -teinielokuvassa läpimurtonsa tehnyt McAdams on Allenin ohjauksessa mainio Inez, jonka unelmat ovat erilaisia kuin miehensä. Gil haluaisi tehdä oikeaa taidetta kasvottoman viihteen sijasta, Inez taas miehensä tienaavan rahaa, jotta unelmakoti Malibussa voidaan sisustaa kalliisti. Nuorta naista voisi kutsua pinnalliseksi, mutta Allenin hahmot ovat harvoin niin yksiulotteisia.

Wilsonin päähenkilö ei ole sankari, vaan inhimillinen vääriä valintojaan myöten. Valtavirtatuotantojen ohella Wes Andersonin omaleimaisia elokuvia, kuten The Royal Tenenbaums ja The Darjeeling Limited, tähdittänyt Wilson on yllättävä valinta Allenilta, mutta hän ruumiillistaa elokuvassa osuvasti amerikkalaisuutta, nykyhetkeä ja Hollywoodia.

Yhtä puolta Yhdysvalloista kuvastavat myös Inezin varakkaat vanhemmat. Isä John (Kurt Fuller) pitää taiteilijuudesta haaveilevaa vävykokelasta epäluotettavana kommunistina, mistä repeääkin paljon huumoria. Isänmaallinen republikaani ei välitä Ranskastakaan.

Elokuvaa tähdittää Allenille tyypillisesti sivuosia myöten timanttinen näyttelijäjoukko. Entisten aikojen taiteilijat eivät tee poikkeusta. Yksi suosikeistani ihanan Marion Cotillardin ohella on Corey Stollin särmikäs Hemingway. Mukana on myös esimerkiksi Adrien Brody surrealisti Salvador Dalína. Erikoisena lisänä laulaja, Ranskan ”First Lady” Carla Bruni tekee ensiesiintymisensä valkokankaalla museo-oppaan roolissa.

Allenin työstä välittyy rakkaus Pariisia ja ylipäätään kaupunkeja kohtaan. Kuvat ovat hurmaavan kauniita, mutta toisaalta nähdään myös metropolin arkea. Myös 1920-luvun kapakkatunnelma tuodaan elegantisti valkokankaalle. ”Let’s fall in love”, laulaa Cole Porter ja tyyli on jokaista kampausta myöten kohdallaan. Sonia Granden puvustus hivelee silmiä läpi elokuvan. Espanjalainen on puvustanut aiemmin esimerkiksi Pedro Almodóvarin ja Alejandro Amenábarin elokuvia.

2000-luvun Allen-elokuvista, joiden joukossa on myös huteja, Midnight in Paris nousee Match Pointin (2005) ja Vicky Cristina Barcelonan (2008) tasolle. Ensimmäinen esitteli Lontoota, jälkimmäinen Barcelonaa. Ehkä Allenin suuri rakkaus New York on nyt nähty ja jatkossakin hienoimmat kuvaukset sijoittuvat eurooppalaiseen kaupunkikuvaan? Toisaalta legendaarinen ohjaaja ja New York ovat erottamaton kaksikko, onhan se ”kaupunki, joka ei koskaan nuku”. Allenin Pariisissa keskiyön jälkeen on kuitenkin myös erityistä taikaa.