Ei parasta, mutta hyvää Allenia
Kun sanoo: "Woody Allen", kuulee usein vastineeksi, "hermostunut newyorkilainen juutalaisälykkö, jonka elokuvat kertovat hyväntuulisella tavalla toivottoman tuntuisista ihmissuhteista". Joskus kuulee myös mainittavan jaon hilpeämpään aikaisempaan (vaikkapa Annie Hall, Bananas) ja katkerampaan myöhäiseen (esim. Harry pala palalta) Alleniin. Vaikka parisuhteet ovat edelleen koetuksella ja huumori toimii tutuntyyppisillä vitseillä ja kohelluksella, laajentaa maestron uusin Keksejä ja konnia skaalaa harvemmin nähtyyn, kaukana lukeneistosta sijaitsevaan työväenluokkaiseen ympäristöön.
Ray Winkler (Allen) on vasta vapautunut vankilasta ja aloittaa heti uuden keikan suunnittelun. Vanha porukka on nopeasti juonessa mukana, toisin kuin Rayn tomera vaimo Frances (Ullman). Kuprun kulissiksi pankin viereen perustetaan keksibaari, jonka kellarista lähdetään kaivamaan tunnelia. Rayn suunnitelma on jatkuvasti pahassa vastatuulessa, kun taas vaimon keksit osoittautuvat yllättäen niin menestyksekkäiksi, että bisnes voidaan ketjuunnuttaa. Vuoden kuluttua kaikki koplan jäsenet ovat miljonäärejä. Elo rikkaana ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Ray kaipaa vanhaa mutkattomuutta, kun taas Frances haluaa oppia seurapiirin tavoille, hurmaavan taidekauppiaan Davidin (Grant) opastuksella. Törsäyksen lomassa avioliitto joutuu koetukselle, kunnes edessä väistämätön syöksykierre.
Elokuvan alku toimii kuin Ealing-komedia: pieni porukka sympaattisia roistoja lähtee keikalle kepeä humoristisessa ja solidaarisessa hengessä. Menestysvaihe ja Winklereiden korporatiivinen nousu kuvataan kutkuttavasti amerikkalaisen infotainmentin koodistoja parodioiden: yksinkertaisuuksiin ja yksikertaistuksiin tottunut juontajakin on välillä hukassa löyhäpäisten miljonäärijohtajien kanssa. "Dokumenttiosuuden" jälkeen siirrytään kolmidraamaan, jossa osia esittävät vieraantuva Ray, hyväuskoinen ja pygmalioninen Frances sekä häikäilemätön lipeväkieli David. Varsinkin seurapiirien snobismien, diskursiivisten giljotiinien ja sanallisen julmuuden kuvauksissa käydään myös sosiaalisen satiirin rekistereissä.
Allen ei ole aivan sinut hahmonsa kanssa. Junttimaiset farkkushortsit, lenkkarit ja kolhot silmälasit näyttävät hänen ylleen ripustetuilta vierailta esineiltä. Maskuliiniuden irvailu Ray uhkaillessa paljon itseään suurempaa vaimoaan toimivat hyvin ajatuksen tasolla, mutta Allen ei saa ladattua niitä tarvittavalla uskottavuudella. Muuten tutut maneerit - änkytys, loputon huolestunut höpötys, käsien ja kasvojen yhteispeli, nokkelat onelinerit - toimivat ilman suurempia yllätyksiä. Parhaiten 1980-luvun tv-työstään tunnettu Tracey Ullman laittaa itsensä hienosti peliin ahkerana, tiukkana, mutta myös naiivina työläistyttönä. Erityisen riipaisevia ovat hänen pyristelynsä suihkuseurapiirien korppikotkien piikittelyn ja hyväksikäytön ansoissa. Hugh Grant on tyyppiroolissaan - englantilainen, hieman vaivautunut aristokraatti - eikä tuo elokuvaan keskivertoa pahishahmoa suurempaa lisäarvoa.
Hienointa elokuvan antia on, että yläluokkaista sivistyneistöä ei esitetä enkelimäisenä ihmiskunnan parhaimmistona Rayn ja Francesin junttimaisuuden ja leopardikuvioisen mauttomuuden vastakohtana. Päinvastoin Allen tekee selväksi taiteen ja kirjatiedon toiminnan luokittelun, keinotekoisten erojen luomisen, vallankäytön instrumentteina ja osoittaa, kuinka ihmiset näistä aseistaan huolimatta voivat vajota aivan yhtä alas itsekkyyden syövereihin kuin muutkin.
Toinen arvokas piirre liittyy loppuratkaisuun, jossa Ray ei pääsekään pelastamaan konkurssin tehnyttä vaimoaan varkaan lahjoillaan. Frances ei jää vain ja ainoastaan hyväuskoiseksi uhriksi, vaan pelastaa tilanteen miehensä leipälajin, varkauden kautta. Ray näki Davidin läpi, mutta oli toisaalta teoreetikko ja käytännön tunari, kun taas Frances hallitsi arkea rautaisella otteella, mutta lumoutui societen charmista. Tämä hieno tasapaino yhdistettynä draaman ratasten johdonmukaiseen loksahteluun paikkaa hahmoja yleisesti vaivaavaa ohuutta ja kehittymisen pinnallisuutta ja nostaa elokuvan keskiverron yläpuolelle. Älykkäistä huomioistaan huolimatta Keksejä ja konnia ei ole aivan parasta Allenia, mutta pärjää toki erinomaisesti minkä tahansa tällä hetkellä levityksessä olevan rividraaman tai -komedian rinnalla.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,4 / 7 henkilöä
Seuraava:
Atlantis - kadonnut kaupunki
Arvostelu elokuvasta Atlantis: The Lost Empire / Atlantis - kadonnut kaupunki.
Edellinen: Code, The
Arvostelu elokuvasta Code, The.