Itku vapaudelle

Toisen maailmansodan jälkeen tuhon uhkakuvista elinvoimansa ammentanut tieteiselokuva on osoittautunut sisällöltään vakavimmaksi elokuvan lajityypiksi. Vaikka scifiin usein yhdistetäänkin Tähtien sodan ja Star Trekin kaltaiset fantasiat, niin omimmillaan tieteiselokuvassa on oltu jalat tiukasti maassa ja elokuvien miljööt ovat olleet hyvin rajattuja. Useimmat tieteiselokuvan suuret teokset ovat olleet varsin pienimuotoisia, mistä hyvänä esimerkkinä voisi mainita Jack Arnoldin ohjaukset 1950-luvulta.

Meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarónin Ihmisen pojat tuo mieleen Michael Winterbottomin Code 46:n (2003), sillä kummatkin visioivat tulevaisuuden tiukkojen lakien ja ihmisten jyrkän kahtiajaon yhteiskunnaksi, jossa humaanius on enää yksittäisten ihmisten pieniä tekoja. Tämä dystopia on ollut tieteiselokuvan peruskuvastoa Fritz Langin Metropolisista (1927) lähtien, kuten scifin punaisena lankana läpi vuosikymmenien kulkenut ihmisyyden määrittelykin.

© 2006 Universal PicturesKiinnostavin piirre tieteiselokuvissa on se, että ne lähes poikkeuksetta käsittelevät nykyisyyttä tulevaisuuden kautta. Reaalimaailman politikointi, talous ja tiede visioidaan tuhon tulevaisuudeksi, jotta näkisimme ympäröivästä todellisuudestamme ne tosiasialliset tapahtumat ja asiat, jotka uhkaavat olemassaoloamme.

Tieteiselokuvan skenaarion reaalinen uskottavuus on usein sivuseikka, sillä tärkeämpää on sen kyky luoda ajatuksia herättävää temaattista käsittelyä. Ulkoisen uskottavuuden merkitystä ei toki pidä väheksyä, sillä turha futuristisuudella leikkiminen harhauttaa katsojaa pinnan ihasteluun. Tällöin tekijät usein peittelevät sanottavansa tyhjyyttä ja kyvyttömyyttään käsitellä teemoja tarvittavalla monitahoisuudella.

© 2006 Universal PicturesIhmisen pojissa ihmiskunnan hedelmättömyys ei ole pääasia. Olennaisempaa on se, mitä ihmiselle tapahtuu ilman toivoa tulevaisuudesta. Kaaoksen ja anarkian kynnykselle ajautuva yhteiskunta pysyy hallinnassa vain äärimmäisin keinoin, mikä taas ruokkii äärimmäisiä vastareaktioita. Toivon ja tulevaisuuden merkitys yhteiskunnan toimintarakenteen ja vallankäytön kannalta on elokuvan kantavin teema.

Niin pysähdyttäviä ja vaikuttavia havaintoja kuin Cuarón nykyisyydestä tekeekin, niin hän ei malta pysähtyä syventämään niitä riittävästi. Ongelma on sama kuin Danny Boylen elokuvassa 28 päivää myöhemmin (2002). Sen sijaan, että tarinaa vietäisiin eteenpäin henkilöiden kautta, kerronnan painopiste on paikoin jopa hengästyttävässä toiminnassa.

Vastarintaliikkeen motivointi jää Cuarónilla toiseksi hänen nostaessa toiminnan sotakuvauksen asteelle, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut tarkempaan tarkasteluun siitä, mikä synnyttää ideologisesti hyväksyttävistä ihmisoikeuksien puolustajista terroristeihin leimattavia kahakoitsijoita. Asetelma jää mustavalkoiseksi siitäkin huolimatta, että terrorismi ilmennetään elokuvassa juuri totalitarismin vastareaktioksi, minkä lopputuloksena on itseään ruokkiva loputon väkivallankierre. Kuvasto on pelottavan samannäköistä kuin uutiskuvat Irakista.

© 2006 Universal PicturesTässä piileekin Ihmisen poikien näkyvin voimavara, sillä elokuvan antama kuva tulevaisuudesta on suoraan kytköksissä nykyisyyteen. Väkivalta, siirtolaiset, poliisivalta ja savuavat eläintenruhot eivät ole dystopiaa vaan todellisuutta. Cuarónilla on myös vahva elokuvallinen ymmärrys, eikä hän sorru monologien tai muiden epäelokuvallisten keinojen avulla selittelemään tarinan tarkoitusperiä ja tulevaisuusvisionsa perusteluja. Hän luottaa kuvan kertovuuteen. Tulevaisuus näyttäytyy elokuvan sisäisen maailman kautta ilman ulkopuolista opastusta, mikä antaa katsojalle mahdollisuuden omaan ja hyvinkin moniselitteiseen tulkintaan.

Ihmisen pojissa on läsnä symboliikkaa sekä vahvaa oman genrensä historiantajua. Esimerkiksi mielleyhtymät Clive Owenin esittämän Theo Faronin ja Harrison Fordin Rick Deckardin välillä eivät ole kaukaa haettuja. Cuarón hyödyntää myös kristillistä symboliikkaa kulttuurisena tunnusmerkistönä samoin kuin Ridley Scott aikanaan Blade Runnerissa (1982/1991). Koetellun vapauttajan osoittama tie johdattaa lopulta uuteen tulevaisuuteen. Tuhosta löydetty toivo ja uuden syntymä on tieteiselokuvan temaattisia kulmakiviä.

© 2006 Universal PicturesKohtaus, jossa ihmiset kuulevat lapsen itkua ensimmäistä kertaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen on pateettisuudestaan huolimatta voimakas. Itkevän lapsen tuoma vapautus kollektiivisesta toivottomuudesta konkretisoituu päähenkilöidensä vapautumisena ja uutena alkuna. Mutta kumpi on lopulta ratkaisevaa: se tulevaisuus, jonka voisimme luoda vai se tulevaisuus, jonka olemme luoneet?

Elokuvan alkuperäisnimi Children of Men olisi saanut jäädä suomentamatta. Ihmisen pojat on suomennoksena epäonnistunut, sillä se hävittää alkuperäisen nimen merkityksellisyyden, eikä omaa tarkoitettua vastaavuutta itse elokuvaan.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,5 /6 henkilöä