Vanhojen road trip

Länsimaiden väestön ikääntymiskehitys näkyy kulttuurin saralla osin ristiriitaisesti. Viihdeteollisuus ihannoi nuoruutta ja sysää syrjään ikääntyviä ja kokeneita tekijöitä samalla, kun maksukyisin yleisö löytyy enenevissä määrin vanhemmista ikäluokista, joille kohdennetaan yhä enemmän sisältöjä. Elokuva ei ole tässä kehityksessä mikään poikkeus ja viime vuosina tarjontaan on tullut elokuvia, joiden päähenkilöt ovat ikääntyneitä ja tarinat teemoineen käsittelevät maailmaa muista kuin nuoruuden näkövinkkeleistä.

TeräsleiditSuomessa ollaan tunnetusti perässähiihtäjiä ja meikäläisissä elokuvissa ei ole liiemmin vielä nähty vanhempia päähenkilöitä tai käsitelty ikääntymistä muutamia Mielensäpahoittajien (2014/2018) ja Tuntemattoman mestarin (2019) kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Pamela Tolan ohjaama Teräsleidit onkin tässä mielessä tervetullut elokuva kertoessaan kolmesta tien päälle lähtevästä sisaruksesta, joita esittävät konkarinäyttelijät Leena Uotila, Seela Sella ja Saara Pakkasvirta.

Se mikä ennakkoon vaikuttaa kiinnostavalta ja hyvältä, ei sitä kuitenkaan valkokankaalla ole. Teräsleidit on toki selkeä parannus Tolan edeltävään elokuvaan Swingers (2018), mutta minkään onnistumisen äärellä ei Teräsleideissä olla.

Teräsleidien konkreettisin ongelma on siinä, että elokuva on kuin mikä tahansa road trip -komedia, mutta tällä kertaa pääosiin on vain laitettu vanhemmat naiset. Päähenkilöiden ikään, elämään ja kokemuksiin linkittyvät teemat on huitaistu mukaan lähinnä sivulauseisiin ja valtaosin elokuva keskittyy marssimaan lajityypin geneeristä keskipolkua veistellen niitä samoja vitsejä, joita on nähty niin monta kertaa aiemminkin.

TeräsleiditValittua linjaa voi perustella tasavertaisuudella. Voivathan vanhatkin toimia ja hullutella kuten nuoret. Ei ihmisten tekemisiä pidä kategorisoida iällä. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, vaan uskottavuudesta, myötäelettävyydestä ja samaistumisesta.

Draamavetoiset elokuvat kohdistuvat pääsääntöisesti yleisölle, jota tarinan päähenkilöt tavalla tai toisella puhuttelevat. Kyse on samaistuvuuden ulottuvuudesta. Ja usein kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin sukupolvesta tai sukupolvikokemuksesta, johon samaistutaan oman kokemusmaailman kautta. Miten tästä näkökulmasta tulisi suhtautua siihen, että välillä seiskavitoset syventyvät pohdintoihin omasta elämästään ja seuraavassa käänteessä käyttäytyvät kuin viisitoistavuotiaat? Minkälaiseen elämänkokemukseen tällainen korreloituu? Ainakin itse olin lähinnä hämmentynyt.

TeräsleiditKyse ei ole vain Teräsleidien ongelmasta. Vastaavaan törmää monissa keski-ikäisistäkin kertovissa elokuvissa, joissa täysipäiset ja vastuulliset ihmiset muuttuvat yhtäkkiä vastuuttomiksi idiooteiksi. Taustalla lienee ajatus fiktion tarjoamasta todellisuuspaosta, mutta sen konkretisoituminen vaatisi tekijöiltä taitoa kääntää samaistuvuusulottuvuus ulkoapäin tarkasteluksi, mikä synnyttää huumoria, kun vastaanottaja oivaltaa kriittisen komiikan niin itseään kuin kaltaisiaan kohtaan.

Tällaiset onnistumiset ovat kuitenkin harvassa. Tyypillisemmin draamakomedioihin upotetaan muutama syvällinen teemapohdiskelu ja välit täytetään moneen kertaan nähdyillä irtovitseillä, ja sitten kokonaisuutta selitetään tekijöiden toimesta sillä, miten huumorin avulla käsitellään vakavia aiheita. Tosiasiassa vakavia aiheita ei käsitellä huumorin kautta vaan vakavaa aihekäsittelyä vain hämmennetään kevyellä välihuumorilla.

TeräsleiditIlman pääosanesittäjiään Teräsleidejä tuskin jaksaisi katsoa loppuun asti. Erityisesti Leena Uotila loistaa niin hienosti, että hänelle toivoisi jatkossa pääroolia vakavasti otettavasta elokuvasta Teräsleidien tai muutaman vuoden takaisen Nuotin vierestä (2016) -elokuvan kaltaisten puolivillaisuuksien sijaan. Muutamissa Uotilan hahmon ympärille rakennetuissa kohtauksissa Teräsleidit tavoittaa sellaisia tasoja, joilla elokuvan olisi toivonut kokonaisuudessaan olevan. Miehen varjossa eletyn elämän purkamisessa olisi ollut niin paljon aineksia, että elokuva ei olisi tarvinnut yhtään niistä turhista sivujuonteista, joita mukaan on ahdettu syntymäpäiväjärjestelyiden kanssa sekoilevasta tyttärestä alkaen.

Elokuvat ovat useimmiten parhaimmillaan yksinkertaisen perusasetelmansa äärellä, mistä Postia pappi Jaakobille (2009) -elokuvan kaltaiset teokset ovat paraatiesimerkkejä. Perustan sekoittaminen merkityksettömillä sivujuonteilla, joilla yritetään kosiskella mahdollisimman paljon erilaisia katsojia, johtavat lähes poikkeuksetta Teräsleidien kaltaiseen sekavaan lopputulokseen, josta selkeä sanottava ja taiteellisesti koherentti kokonaisuus loistavat poissaolollaan.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2 /2 henkilöä