Härmä valkokangas

Pohjanmaan lakeuksia pidetään usein Suomen villinä läntenä. Varsinkin Etelä-Pohjanmaa on tullut tunnetuksi 1800-luvun puukkojunkkariajastaan, jolloin Isontalon Antin ja Rannanjärven kaltaiset pukarit temmelsivät avuttomien lainkourien ulottumattomissa. Kunniastaan kiinni pitävästä ja puukkoa herkästi heiluttavasta häjystä on muotoutunut eräänlainen pohjalaisuuden ilmentymä, joka tarinoiden luomina mielikuvina on varsin hyvin säilyttänyt elinvoimaisuutensa aina näihin päiviin asti.

Häjyjen edesottamuksia ja pohjalaista mielenlaatua on luodattu lukuisissa tarinoissa niin romaanien sivuilla kuin valkokankaallakin. Eikä miehisen kunnian ydin ole aiheena suinkaan loppuun kaluttu. Siitä JP Siilin käsikirjoittama ja ohjaaja Härmä on hyvä esimerkki. Elokuva poseeraa tukevalla haara-asennolla romantisoitua kuvaa puukkoa heiluttavista lierihattuisista liivimiehistä.

Härmä on puhdas epookki, jossa historia esitetään sepitteen luomin vapauksin. Tämä ei tarkoita historian vääristelyä. Päinvastoin. Härmää voi historiakuvaltaan pitää varsin uskottavana. Kysymys on draamasta, jolle on historiasta ammennettu aika ja paikka, mutta jonka henkilöiden kautta käsitellään nykykatsojaa puhuttelevia ajattomia teemoja.

Periaatteessa peruspalikat ovat Härmässä kohdillaan. Tarinassa on ainekset suureen draamaan ja mukaan on lomitettu sopivasti toimintaa ja jännitystä. Paikkakunnan suurimman talon isäntä ohittaa häjyilevän esikoispoikansa tilan perijänä ja testamenttaa tilukset vastoin ajan tapaa nuoremmalle pojalleen. Edessä on väistämätön veljesriita, joka saa vielä lisää ulottuvuuksia naapuritilan tyttärestä, johon molemmat veljet ovat iskeneet silmänsä. Tarjolla on suuria tunteita ja tappeluita.

Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta tarina ei missään vaiheessa lähde kunnolla lentoon. Veljesten välienselvittely kiertää kehää ja toistaa itseään. Hahmoille ja heidän kohtaloilleen tapahtuu parituntiseksi elokuvaksi kovin vähän, mikä saa elokuvan tuntumaan pitkältä. Lisäksi juonenkäänteiden ennalta arvattavuus aina loppuratkaisua myöten syö elokuvan jännitettä niin hahmojen kuin juonen osalta.

Paljon lepääkin näyttelijöiden harteilla. JP Siilin kaltaisella kokeneella ohjaajalla näyttelijäohjaus on hallussa, ja varsinkin veljeksiä näyttelevät Lauri Tilkanen ja Mikko Leppilampi hoitavat tonttinsa mallikkaasti. Molemmissa on hahmojen edellyttämää valkokangaskarismaa. Komeaan partaan ja moppitukkaan verhoutunut Leppilampi onnistuu häjyjen pomona karistamaan varsin hyvin aiempien pehmorooliensa särmättömyyttä ja Tilkasesta voisi ilman sen kummempia ennustajanlahjoja povata seuraavaa suurta suomalaista miesnäyttelijää.

Kuvalliselta ilmaisultaan Härmä on valkokangaselokuvaa mutta visuaalisessa tyylittelyssä on menty tarpeettoman pitkälle. Jälkivärittäminen on digitaaliaikana kovin helppoa ja tähän helppouteen on sorruttu. Seepian sävyjen vastakohtana on käytetty räikeän ylikorostettua vihreää läpi elokuvan. Musiikkivideoestetiikkaan soveltuva tehokeino menettää merkityksensä liiallisesti käytettynä, varsinkin kun sillä ei tunnu olevan mitään sisällöllistä merkitystä.

Suomalaisessa elokuvassa historiaa on voittopuolisesti kerrottu sotien kautta. Härmän osalta onkin myönteistä, että historiasta on vaihteeksi rohjettu ammentaa puhdasta sepitettä. Käsikirjoitukseen soisi kuitenkin panostettavan, sillä draamallinen toimivuus jää niin Härmässä kuin monessa muussakin kotimaisessa valitettavan vaillinaiseksi ulkoisista puitteistaan huolimatta.