Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja valkokangas

Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja lihallistui valkokankaalle neljä vuotta sitten Dome Karukosken ohjaamassa elokuvassa Mielensäpahoittaja (2014). Puolisen miljoonaa katsojaa varmistivat, että karvahattupäinen jäärä nähtäisiin valkokankaalla toistamiseenkin.

Menestyselokuvan toisintaminen on harvoin mikään taiteellinen menestys, sillä jatko-osa on usein alkuperäisteoksen kaupallinen kopio, jossa tarinaa näennäisesti jatketaan. Tähän ei onneksi ole tällä kertaa sorruttu. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ei oikeastaan ole edes jatko-osa, vaikka taustatarinassa yhtäläisyyksiä onkin, vaan kyse on itsenäisestä elokuvasta, jota voisi kuvailla Mielensäpahoittajan toiseksi elokuvasovitukseksi.

Neljä vuotta sitten pääosassa nähtiin Antti Litja, joka oli antanut hahmolle äänensä jo radiokuunnelmissa. Monelle Litja onkin sama asia kuin Mielensäpahoittaja. Pääroolin tekijä on nyt vaihtunut toiseen veteraaninäyttelijään, Heikki Kinnuseen, joka luo oman tulkintansa jääräpäisestä mutta pohjimmiltaan lempeästä hahmosta. Kun Litjan luomasta mielikuvasta pääsee yli, Kinnunen sopii rooliin hyvin.

Pääroolin lisäksi myös ohjaaja on vaihtunut Karukoskesta Tiina Lymiin, joka on viime vuosina tehnyt vahvaa siirtymistä kameran edestä kameran taakse. Teksteinä Mielensäpahoittaja nojaa arkiseen huumoriin, jossa on usein hieman traaginenkin ydin. Tällaisen konseptin siirtäminen elokuvaan ei ole helppoa, mutta Karukoski onnistui siinä mainiosti. Hän on jo useissa elokuvissa osoittanut kykynsä käsitellä laajaakin tunnekirjoa hallitun sujuvasti sortumatta ylilyönteihin tai kerronnan hajoamiseen. Mielensäpahoittajassa huumori kumpusi tarinasta ja hahmoista, ja vaikka aiheet olivat välillä synkkiäkin, ne käsiteltiin alkuperäistekstien tavoin elämänmakuisen huumorin kautta. Lymi ei vastaavassa yhtä hyvin onnistu.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvan suurin ongelma on sen parituntiseksi venytetty kesto. Kestää todella pitkään ennen kuin elokuva pääsee kunnolla käyntiin ja päätarinansa pariin eli Mielensäpahoittajan ja tämän pojantyttären Sofian/Likan (Satu Tuuli Karhu) suhteeseen ja sitä kautta avautuviin elämän ja perhe-elon kipukohtiin. Kun asiaan päästään, draama saa otetta, mikä kasvattaa jännitettä ja ryhdistää elokuvan rakennetta ja kerrontaa. Tätä pitää odottaa kuitenkin lähes tunti. Vastaavaa kankeutta tarinan käynnistymisessä on ollut myös Lymin aiemmissa ohjauksissa.

Nimestään huolimatta Ilosia aikoja ei ole erityisen iloinen. Sävy on yleisilmeeltään tummempi kuin ensimmäisessä elokuvassa. Siinä missä Karukoski kuljetti draamaa ja huumoria käsikädessä, Lymillä draama ja komedia kulkevat erillään kuin vanha aviopari. Toki huumoria lomittuu koko tarinan mitalle, mutta komediallinen painopiste nojaa lähinnä Mielensäpahoittajan Pekka-pojan (Jani Volanen) ja tämän vaimon (Elina Knihtilä) edesottamuksissa. Pariskunnan toimet ja sanomiset ovat turhan alleviivattuja ja heidän varsinkin elokuvan alkupuolella saama tila vain hidastaa tarinan käynnistymistä ja teemoihin syventymistä.

Parhaimmillaan elokuva on Mielensäpahoittajan ja tämän pojantyttären parissa. Papan ja Likan kautta käsitellään niitä inhimillisiä kipupisteitä, joita tosielämässäkin on vaikea kohdata. Kaksi samaistuttavuudeltaan erilaista hahmoa tarjoavat elokuvaan ja tarinaan monta tulokulmaa, mikä rikastaa sisällöllistä antia ja teemojen käsittelyä.

Elokuvan loppupuolella myös Sofian vanhemmat saadaan istutettua tarinaan astetta paremmin ja loppua kohden elokuva hitsautuu yhä tiiviimmin puhumaan perheen tärkeydestä, tilan antamisesta ja toisen hyväksymisestä. Teemoina ne ovat nykypäivänä niin arvokkaita, että niiden ansiosta elokuvan alkupuolen kerronnallisen hajanaisuuden ja laahaavuuden antaa anteeksi.