Napapiirin sankarit valkokangas

Nuorisokuvauksillaan Tyttö sinä olet tähti (2005), Tummien perhosten koti (2008), Kielletty hedelmä (2009) kiitosta kerännyt ohjaaja Dome Karukoski on uusimmassa elokuvassaan Napapiirin sankarit (2010) tarttunut suomalaisille ongelmalliseen genreen, komediaan.

Napapiirin sankareiden päähenkilöt ovat Karukosken aiempien elokuvien päähenkilöitä vanhempia, mutteivät silti henkisesti aikuisia. Janne (Jussi Vatanen) on pohjoisen pikkukaupungissa asuva työtön, joka ei ole vuosiin jaksanut tehdä oikein mitään. Avovaimo Inarin (Pamela Tola) ymmärrys alkaa olla vähissä ja loppuu kokonaan, kun mies ei saa hankittua edes digiboksia, jota varten avovaimo oli antanut jo valmiiksi rahat ja hankintaohjeet. Kun boksista tulee parisuhteen kynnyskysymys, Inari ajaa Jannen tienpäälle sitä hankkimaan. Boksin tulee olla talossa aamuun mennessä tai parisuhde on ohi.

Jannen ystävän Kapun (Jasper Pääkkönen) pitkä monologi ei aloita elokuvaa parhaalla mahdollisella tavalla, sillä puhujan murre ei kuulosta täysin luontevalta Eikä kyseessä ole vain Pääkkönen vaan vaikutelma jatkuu läpi elokuvan muidenkin näyttelijöiden kohdalla. Harjoiteltu murre kuulostaa harvoin täysin autenttiselta, mutta uskottavuusero esimerkiksi Kielletyn hedelmän pohjalaiseen murteeseen on selvä. Monologin lopun kuva hirressä roikkuvasta pettyneestä lätkäfanista on kuitenkin niin käsinkosketeltavaa suomalaista tragikomiikkaa, että se korvaa lattean aloituksen.

Napapiirin sankarit viittaa monilla yksityiskohdillaan Homeroksen Odysseiaan. Elokuvan antisankari Janne uskollisine kavereineen on kuin Odysseus, joka lukuisien ongelmien kautta tavoittelee takaisin kotiinsa Ithakaan. Kotiin olisi ehdittävä ennen kuin kilpakosija pääsee valloittamaan kotona odottavan vaimon. Jannen ja hänen miehistönsä matkaan mahtuu esimerkiksi myrsky, paha noita ja vietteleviä seireenejä. Sioiksi muututaan tässä versiossa vaaleanpunaisiin istuimenpäälisiin puettuina, ja sankareita halki metsän jahtaava alaston venäläinen hoitaa jättiläisen virkaa.

Elokuvan englanninkielinen nimi on peittelemättömästi Lapland Odyssey. Odysseiaan viitataan elokuvassa näppärästi ja hauskasti, mutta ajatus uudemman ajan elokuvallisesta Odysseasta ei ole kovin omaperäinen. Se on nähty aikaisemmin esimerkiksi Coen-veljesten elokuvassa Voi veljet, missä lienet (2000). Odysseia on muutenkin sellainen länsimaisen kerrontaperinteen suuri monumentti, että sen intertekstuaalinen omaperäisyysarvo lähentelee Raamattua. On silti ilahduttavaa, että Suomen komediakentällä löytyy halua myös puskafarssia syvempien käsikirjoitusten laatimiseen.

Napapiirin sankareiden tapahtumat lyödään läskiksi ja liioitellut käänteet odottavat joka mutkan takana. Epäonnista sankarijoukkoa taotaan matkan aikana niin paljon, että sen katseleminen on välillä tuskaisaa. Vitsit ovat paikoin tökeröä äijähuumoria, mikä on toki luonnollista, kun elokuvan keskiössä on amisauto, jonka rekkari on TIS-51, mutta mukaan mahtuu myös yllättäviä hauskoja hetkiä. Karukosken tyyliin suomalaisella musiikilla on olennainen rooli tässäkin elokuvassa.

Elokuvan tapahtumat saattavat lähteä keltaisen amisauton kaltaiseen hurjaan lentoon, mutta sen sankarit, etenkin Janne ja Räihänen, ovat uskottavia Suomen pilluralliareenoiden jokamiehiä. Hahmot voivat tuntua liioitelluilta, mutta niiden todenmukaisuudesta voi saada jonkinlaisen käsityksen esimerkiksi dokumenteista Rajaseudun poikamiehet (2003) ja Joutilaat (2001).

Karukosken aiempien elokuvien tapaan Napapiirin sankareissakin on kyse rakkaudesta, ystävyydestä ja oman paikan löytämisestä, joka vaatii ennen kaikkea uskallusta olla rehellinen itselleen. Rakkaus on elokuvan liikkeellepaneva voima ja lämmön lähde kylmässä pohjolassa, mutta Napapiirin sankarit on silti enemmän kertomus ystävyydestä, sillä on selvää, etteivät sankarit voisi mitenkään selvitä matkasta ilman toisiaan.