Comeback valkokangas

Rock-elämä on tunnetusti värikästä. Tähteyteen voi nousta raketin lailla, ja yhtä vauhdikkaasti tulla takaisin tonttiin. Vuosien unohduksenkin jälkeen saattaa aueta sauma veivata vanhoilla näytöillä hyvää eläketiliä. Näitä tarinoita riittää todellisuudesta, niitä ei tarvitsisi keksiä. Kotoiseen Comebackiin sellainen on kuitenkin keksitty.

Kuvitteellinen No Love Lost -yhtyen vetää maineensa huipulla keikkaa Wembleyllä. Vuosia myöhemmin bändin laulaja-basisti Katarina (Paula Vesala) koettaa vieroittaa itsensä huumeista saadakseen perhekodissa kasvavan tyttärensä Ellien (Anni Iikkanen) takaisin. Kitaristi Tony Love (Mikko Leppilampi) tyhjentää rahattomana tuoppien jäämiä ja kosketinsoittaja Pete Jupiter (Ville Myllyrinne) opettaa koulussa. Rock-glamourista on jäljellä vain päihteiden haalistamat muistot.

Katarina päätyy yliannostuksen jälkeen koomaan. Ellie-tyttären ainoa mahdollisuus pelastaa itsensä ja äitinsä on saada bändi takaisin yhteen ja levyttämään Katarinan tekemät uudet biisit. Takki auki liihottavaa tyhjätasku-kitaristia ei tarvitse juuri houkutella. Seuraavassa käänteessä Tony ja Pete jahtaavat uusia kadonneita biisejä kommelluksesta toiseen.

Petri Kotwican ohjaamaa Comebackia markkinoidaan komediana. Mitään Spinal Tap -meininkiä on turha odottaa, vaikka Tonyn ja Peten edesottamuksissa kotikutoisia rock-kliseitä koetetaankin veivata läpi. Setä-osaston kaverit näyttävät kuin olisivat naamiaisiin menossa – ja siltähän entiset rokkarit nykyään usein näyttävätkin. Elokuvan moottorina toimii Mikko Leppilammen esittämä Tony, joka tuo mieleen lopunaikojen Jim Morrisonin ja Andy McCoyn lehtolapsen. Vajaahampaisen Tonyn sekoilua ihmetellessä ei jää epäselväksi kenestä kotoisesta kitarasankarista hahmo on inspiraationsa saanut.

Tony ja Pete ovat elokuvan ”koomiset” hahmot ja muutama hauskakin kohtaus on saatu aikaiseksi, kun rokkistarat lyöttäytyvät karaokebaarin pubiruusujen matkaan. Muilta osin naurut jäävät vähälle. Elokuvan perussävel on duurin sijaan mollissa. Taustatarinan sävyt ovat elokuvan maisemien tapaan harmaat. Huumeista vieroittuminen, yliannostus, huostaanotto ja nuoren omien oikeuksien tavoittelu ovat vakavia aiheita, joista ei ole leikin laskuun. Eikä elokuvassa niistä varsinaisesti leikkiä lasketakaan. Hyvä niin, mutta lopputulos on oudon kaksijakoinen. Toisaalla Comeback on vakava draama ja toisaalla se koettaa olla sekoilukomedia. Lopputulos ei ole oikein kumpaakaan.

Moinen ristiveto on jo käsikirjoituksen tasolla kummallista. Rock-elämän noususta, tuhosta tai paluusta olisi yksistään saanut elokuvan. Perttu Leppä ohjasi aikoinaan varsin onnistuneen kuvauksen joensuulaisten nuorten autotallibändin noususta Tavastian lavalle. Siinä missä Pitkä kuuma kesä (1999) ammensi voimansa nuorten voimasta ja angstista, Comeback olisi voinut valaista polkua, jolla nuoruuden voima ja angsti koetetaan keski-iässä vielä epätoivoisesti löytää uudestaan. Onko nuoruuden menestys vain ajan kultaama muisto, josta yritetään harmaana aikuisena pitää kiinni kuin toiveena iankaikkisesta elämästä ja maineesta? Nämä teemat jäävät elokuvassa kuitenkin sivulauseisiin.

Enemmän elokuvalla on annettavanaan Ellien tarinalla, jolle keski-ikäiset has-been-rokkarit ovat outo kehys. Comebackista tulee mieleen kuin olisi yritetty yhdistää kaksi eri tarinaa. Ehkäpä jotain tällaista sovittamista on tehtykin. Elokuvan käsikirjoitus on kirjailija Petri Karran. Kotwican piti aikanaan ohjata Karran romaani Pakenevat unet (2012), mutta projekti ei elokuvaksi asti päätynyt. Ellien tarinassa on mielenkiintoisesti Pakenevista unista tunnistettavia elementtejä. Comebackin lopullinen käsikirjoitus on kerrotusti Karran ja tuottaja Aleksi Bardyn vuosien yhteistyön tulos. Käsikirjoituksen katsomoon asti huokuvan kaksijakoisuuden olisi luullut pitkässä prosessissa hioutuvan sujuvammaksi ja ennen kaikkea yhdenmukaisemmaksi kokonaisuudeksi.

Lopputulemasta on vaikea sanoa, kenelle se on kohdennettu. Nuorempi yleisö tuskin innostuu kulahtaneiden rokkareiden kohkaamisesta ja keski-ikäiselle rock-nuoruuttaan virttyneessä bändipaidassa muistelevalle elokuva antaa lopulta kovin vähän. Kotwican kokemuksella ja ammattitaidolla elokuva kyllä rullaa sinänsä sujuvasti eikä audiovisuaalisessa annissa ole moittimista.

Tulevaisuudessa Comeback tultaneen elokuvallisia ansioitaan ennemmin muistamaan kulttuurihistoriallisena anekdoottina: elokuvana, johon onnistuttiin vielä näyttävästi ikuistamaan Suomen pisin riippusilta, romahtamispisteessä oleva Kirjalansalmen silta Paraisilla. Sinänsä hienoa, että Kotwica on saanut sijoitettua elokuvan tapahtumia synnyinkaupunkinsa kauniisiin saaristomaisemiin.