Tarhapäivä valkokangas

Kahden vuoden takainen Yösyöttö (2017) oli virkistävä tapaus kotimaisen komedian saralla. Marja Pyykön ohjaama tragikomedia oli kerronnallisesti hyvin rytmitetty ja elokuva löysi tasapainon komiikan ja vakavampien teemojen välillä. Paljon toki lepäsi pääosassa nähdyn Petteri Summasen harteilla.

Summanen kannattelee myös jatkoelokuvaa Tarhapäivä, jossa hänen esittämänsä Antti Pasasen tarina jatkuu. Paavo-poika on varttunut päiväkoti-ikään ja isä-Antti pyörittää arkea ja haaveilee parisuhteesta. Ihastuksen kohteeltaan Enniltä (Marja Salo) Antti ei saa kaipaamaansa vastakaikua, mutta sitten tapahtuu jotain, minkä myötä Antin on otettava kantaakseen vastuuta myös Ennin perheestä.

Tarhapäivä pohjautuu Yösyötön tavoin Eve Hietamiehen kirjaan ja elokuvasovituksen on tällä kertaa ohjannut näyttelijänä tunnettu Tiina Lymi. Lymi on viime vuosina ohjannut muitakin jatko-osia (Napapiirin sankarit 3 ja Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja) ja hänen ohjauksessaan jatkotarinat ovat saaneet edeltäjiään tummempia sävyjä, eikä Tarhapäivä tee poikkeusta. Se on Yösyöttöä huomattavasti vakavampi, eikä vapautuneelle naurulle ole samalla lailla tilaa kuin edeltäjässään. Tarhapäivä on draama, joka pureutuu yksinhuoltajuuteen, yksinäisyyteen, rakkauden kaipuuseen, ruuhkavuosiin ja epäitsekkääseen mutta inhimilliseen vastuunkantoon. Vakavien teemojen keventäjänä huumori on näennäistä.

Periaatteessa Tarhapäivässä on sikäli otettu oikeita askelia, että jatkotarinassa ei ole orjallisesti yritetty toistaa ensimmäisen elokuvan varsin onnistunutta ja toimivaa konseptia vaan on ryhdytty tekemään selkeästi omaa ja itsenäistä elokuvaa. Taakkana on kuitenkin ensimmäisen elokuvan tarinamaailma. Tarhapäivä toimii omillaankin, mutta henkilöhahmojen ymmärtäminen edellyttää käytännössä ensimmäisen elokuvan näkemistä, muutoin tarinamaailmaan on vaikea päästä sisään.

Tätäkin ongelmallisempaa on elokuvan rikkonainen tyyli. Vakavamman draaman ote pitää, mutta elokuvaan tuotu huumoriulottuvuus on väkinäisyydessään kuin löysä kädenpuristus. Pyykön ohjaamassa Yösyötössä komiikan ja vakavien teemojen yhteen niveltäminen toimi, mutta Lymin ohjaamassa Tarhapäivässä huumorikohtaukset eivät nivelly yhtä luontevasti draamapainotteiseen kerrontaan. Pasasen banaalit kuvitelmakatkelmat tai halpa kännihuumori – niin hauskaa kuin kukkaruukkuun oksentaminen onkin – ovat kokonaisuudessa irtovitsejä, vaikka niillä tarinallisia ulottuvuuksia olisikin. Irrallisuus johtuu tyylistä, jolla huumori on elokuvaan tuotu. Tavoiteltu hauskuus on enemmän päälle liimattua kuin luonteva osa kerrontaa.

Yösyötön tavoin myös Tarhapäivässä korostuu luutuneiden sukupuoliasenteiden tuulettuminen. Tarhapäivässä ei olla enää uuden oivalluksen äärellä, mutta miehen esittäminen vanhempana ja vastuunkantajana on edelleen terveellä pohjalla ilman ylilyöntejä, joissa isä nostettaisiin jollekin jalustalle. Täysin ei kliseisistä stereotypioista ole kuitenkaan päästy, kuten miehen loppumattomasta tarpeesta juoda kaljaa ja "repäistä" kännissä.

Asian voisi painaa villaisella, mutta Tarhapäivään on hiipinyt – todennäköisesti tekijöiden tiedostamatta – samaa keski-ikäisten alkoholinkäytön normalisointia, mikä rasitti pahoin taannoista Taru Mäkelän ohjaamaa Täydellistä joulua. Vanhemman alkoholinkäyttö osana lasten kanssa elettävää arkea esitetään normina, ja kun tämä tapahtuu elokuvan kaltaisessa yleistä mielipidettä muokkaavassa populaarikulttuurissa, asia ei ole täysin merkityksetöntä.

Tarhapäivässä kyse ei ole suuresta synnistä, mutta herättää kuitenkin miettimään, mitä tällainen kertoo nyky-yhteiskunnasta, jos keski-ikäisten maailmankuvassa alkoholinkäyttö nähdään hyväksyttävänä normina lasten arjessa aikana, jolloin nuorempien sukupolvien suhtautuminen alkoholiin on yhä kriittisempää. Olisikohan Suomessakin aika vähitellen ajanut kännihuumorin ja tissuttelukulttuurin ohi. Voi tietysti olla, että alkoholinkäytön korostettu normittuminen elokuvissa on oire Suomen kieroutuneeseen ja kielteiseen alkoholikulttuuriin, mutta tämä krapula tulee tässä ajassa pahasti jälkijättöisenä.