Yösyöttö valkokangas

Mies ja lapsi ovat olleet elokuvakomiikassa käytetty asetelma aina Chaplinin pojasta (1921) lähtien. Komedian klassikot ovat oma lukunsa, mutta tusinaelokuvissa huumori on useimmiten ammennettu yksioikoisesti siitä, miten kuutamolla mies on lapsen kanssa toimimisen ja olemisen suhteen. Sukupuolisen tasavertaisuuden aikoina stereotyyppinen asetelma on lievästi sanottuna ummehtunut. Onkin ilahduttavaa, miten kotimaisessa Yösyötössä asetelmaa on edes yritetty tuulettaa raikkaammaksi.

Toki aluksi Petteri Summasenkin esittämällä Antti Pasasella menee sormi suuhun, kun puoliso lähtee synnytyslaitokselta taksikyydillä etelän aurinkoon ja jättää käärön miehensä hoteisiin. Alun hapuilun jälkeen Antti saa kuitenkin juonesta kiinni ja hoitaa vauvan. Ongelmia toki riittää, mutta ne ovat samoja kuin pienten lasten vanhemmilla ylipäätään. Miehen lastenhoitotaitojen sijaan huumoria ammennetaan arjesta ja ennen kaikkea yhteiskunnan luutuneista asenteista. Tässä suhteessa Yösyöttöä voisi luonnehtia jopa tragikomediaksi.

Näinä kovasti korrekteina aikoina sukupuolten stereotypioilla pelaamisessa on riskinsä, mutta Yösyöttö välttää ylilyönnit ja harhalaukaukset kohtuullisen hyvin tunnustaen samalla tietyt biologiset lainalaisuudet. Mies ja nainen suoriutuvat kyllä samoista asioista, mutta tyyli ja tavat voivat – ja ennen kaikkea saavat – olla erilaisia. Tämä pätee myös tarpeisiin ja haluihin. Kun realiteetit tunnustetaan, niille voi myös avoimesti nauraa.

Ilmiö on toivottavasti oire siitä, että yhteiskunta vähitellen hivuttautuu terveempään suuntaan. Sukupuolisen tasa-arvon aikana olisi ehkä oikeutettua pahastua mieheen lyödystä seksuaalisen himon leimasta, mutta miksi asioista pitäisi puhua toisin pelkän poliittisen korrektiuden nimissä, jos todellisuus kokemusperäisestikin on jotain muuta.

Nukkumattomia öitä seuraavan hajamielisyyden ja väsyneisyyden tilassa toisen takapuolen lasittuneessa tuijottelussa ei ole kysymys seksismistä vaan inhimillisestä piirteestä, jota jotkut pitävät moraalisena heikkoutena ja toiset täysin luonnollisena. Siinä tosin elokuva taiteilee askeleidensa kanssa, sillä osin tahtomattaan piirre pedataan elokuvassa enemmän miehelle kuin naiselle kuuluvaksi. Vallitsevaan kulttuuriin valetut arvot ovat joskus yllättävänkin tiedostamattomia.

Komediana Yösyöttö on toimiva ja hyvin rytmitetty. Ohjaaja Marja Pyyköltä tämä on huomattava parannus verrattuna hänen edelliseen elokuvaansa Kekkonen tulee!, jonka sisäänpäin lämmennyt huumori on Yösyötössä vaihtunut avoimempaan ja myötäelettävämpään komiikkaan. Toki jo lähtöteksti on antanut onnistumiseen avaimet.

Yösyöttö perustuu Eve Hietamiehen kirjoittamaan samannimiseen kiitoksia keränneeseen romaaniin. Miesnäkökulmasta vauva-arjen asiat näyttäytyvät toisin, ja juuri toisin katsominen on komiikan ytimessä. Elokuvasovituksessa tätä ei ole hukattu, joskaan aivan kaikkea asetelmasta ei irti saada.

Paljon Yösyötössä lepää Petteri Summasen harteilla. Summasen "tyhjä katse" on tullut tutuksi jo aiemmista miehen komediarooleista, mutta tällä kertaa tyhjälle katseelle on kirjoitettu poikkeuksellisen hyvin motivoituja tilanteita.

Yösyötön huumori edellyttää myötäelämistä ja tunnistettavuutta. Jos kokemuksia pienen lapsen kanssa elämisestä ei ole, läheskään kaikkien tilanteiden koomisuutta ei pysty pelkillä kulttuuriimme sisään kirjoitetuilla olettamuksilla tunnistamaan. Eniten elokuvasta saavat irti luonnollisesti ne, joille vauva-arki on tuttua tavalla tai toisella. Ja vauva-arjen uuvuttamalle elokuva voi toimia monin verroin parempana vertaistukena kuin ahdistavuudessaan tappiinsa viritetyt keskustelu- ja vertaistukiryhmät, joihin tätä isää ei olisi aikanaan saanut edes tykillä uhaten.

Odotettu ja todennäköisesti myös pidettäväksi päätyvä komedia on Suomessa ainakin ensi-illan osalta jäämässä tavallista suppeampaan levitykseen, sillä Yösyötön kohtalona on ollut jäädä rahakiistan pelinappulaksi. Elokuvan levittäjä ja Suomen elokuvateatterikentässä lähes monopoliasemassa oleva Finnkino eivät ole päässeet sopuun rahanjaosta, eikä Yösyöttöä kiistan takia nähdä ensi-illassa Finnkinon teattereissa. Pienille yksityisteattereille tämä tarkoittaa melkoista yleisöpotentiaalia, tosin monissa isommissakaan kaupungeissa ei tällaisia teattereita enää ole.