Nousukausi valkokangas

Nousukausi on televisiota ja lyhytelokuvaa tehneen Johanna Vuoksenmaan ensimmäinen pitkä elokuva ja sellaisena Pahojen poikien ja Raidin jälkeen yksi alkuvuoden odotetuimpia ensi-iltoja kotimaisen tarjonnan valtavirrassa. Sattuvasti Vuoksenmaa on vielä yksi tv-kansaa parhaillaan sohviin vangitsevan Rikospoliisi Maria Kallion ohjaajista. Kuten epätasainen Maria Kallio, myös Nousukausi luottaa liikaa kaupallisesti kuumien, pitkälti samojen, näyttelijänimiemme lumovoimaan. Mukaan on saatu vetävän pääparin, Tiina Lymi ja Petteri Summanen, ohella aimo katras tuttuja tähtiä. Minna Haapkylä, Peter Franzén ja Sulevi Peltola sentään uupuvat.

Komediassa leikitellään karikatyyriset sosiaaliluokkarajat rikkovalla roolivaihdolla, jonka on ideoinut Vuoksenmaan avopuoliso Mika Ripatti. Käsikirjoituksen ensimmäinen versio valmistui jo 1995, keskellä lama-Suomen eksponentiaalista eriarvoistumista, mutta ainakin elokuvasovituksessa on keskitytty lähinnä viihdyttämään extremejuppi-lähiöjuntti-stereotypioilla ja pönkittämään ennakkoluuloja. Ripatin mukaan häntä kiinnostavat isot asiat: "Se, että ihminen joutuu uuden ja arvaamattoman eteen." Nousukauden asia ei taida olla tarpeeksi iso valkokankaalle. Tunnin tv-episodina tulos olisi voinut olla vakavaa laatuviihdettä; sitä mitä kotimainen tv-huumori, kuten viime aikoina esimerkiksi Muodollisesti pätevä, Vapaa pudotus tai Remontti, yhä parhaimmillaan on.

Nousukauden alkupuoli on vielä ihan lupaavaa komiikkaa nousukkaiden ihmissuhteista. Katri (Lymi) on suosittu freelance-webbigraafikko (sic.) ja Janne (Summanen) itseään kilpailuttava it-orja. Hyvä talo hyvältä alueelta on jo maksettu, ja rasvaton maitovaahto cappuchinon päällä on täydellistä. Yhteinen loma olisi kuitenkin paikallaan, kun lastakaan ei vielä onneksi ole. Mutta minne mennä, että pääsisi askeleen edelle elitististä ystäväpiiriä? Matkailualan yrittäjä Ilpo Heinon (Antti Virmavirta) IH-tours tuo ratkaisun - elämysmatkoja toisten todellisuuteen: asunnottomaksi Espooseen, kolmivuorotyöntekijäksi Vantaalle tai työttömäksi Jakomäkeen. Pariskunta valitsee viimeisen, ja painajainen voi alkaa.

Tapahtumat etenevät Kerkko Koskisen "ultrahyvän" musiikin säestäminä alkuun mukavasti, ja idea hymyilyttää, vaikka Katrista ja Jannesta onkin kaukana kaikki Truffaut’n Nuorenparin suloisuus ja aitous, kaikki sympatia ja empatia. Alkanutta nousua seuraa sitten huipun sijaan dramaattinen laskukausi, kun kertomusta viedään kohti loppuratkaisun lapsellisia huijaus- ja takaa-ajokuvioita ja eheytyvää ydinperhettä. Lopputekstien odotus syrjäyttää Nousukaudessa liian pian satiirisen huumorin ja orastavan sanoman yhteisöllisyydestä. Vaikka toimivia kohtauksia on monta, kieli on lopulta turhan syvällä poskessa, eikä filmin tekninen virheettömyys korvaa kerronnan yliampuvaa kokonaisuutta.

Nousukauden kiinnostavinta antia ovat muutamat harkitut näyttelijävisiitit. Erityisesti Silu Seppälän suoritus loppukohtauksen selli-zombiena on hieno. Myös Markku Toikka olisi pitkästä aikaa saanut viipyä kankaalla pitempään. Aina tyylikkään Marja Packalénin piipahdus kylässä Katrin äitinä viitannee takavuosien hittisarjaan Vuoroin vieraissa, jossa hän tulkitsi Elinan (Lymi) äitiä. Ei elokuvaa kuitenkaan vain näillä perusteilla suositella voi - ainakaan niille, jotka joutuvat pulittamaan leffalipusta lähes puolikkaan päivärahan verran.