Pakomatka kohti korpimaita
Road-elokuva on lajityyppinä ollut perinteisesti mieskeskeinen. Kuten autoilukulttuuri laajemminkin, myös tien päälle lähteminen on ensisijaisesti näyttäytynyt miehisenä toimintana. Rajojaan kokeilevia teinityttöjä lukuun ottamatta road-elokuvissa naiset jäävät usein statistin asemaan, tai sitten alisteisiksi miespuolisille päähenkilöille. Poikkeuksia sääntöön toki löytyy. Kuuluisimpana Ridley Scottin Thelma ja Louise (1991).
Tiina Lymin esikoisohjaus Äkkilähtö tekee tässä suhteessa terävän piston lajityypin sydänjuuriin. Se sitoo naispäähenkilönsä osaksi road-elokuvien lajityyppiä genren konventioita hyödyntäen. Komediallisessa draamassa nousevat esille äiteyden, perheen ja parisuhteen teemat.
Kahdeksanvuotias Anna (Eedit Patrakka) ja kolmekymppinen Katri (Lotta Kaihua) päätyvät yhdessä pakomatkalle kohti Annan mummolaa. Heidän perässään suunnistaa kätkettyjä huumekoordinaatteja havitteleva Annan isäpuoli Tero (Ville Tiihonen) sekä hämärillä asuntokaupoilla rikastunut Katrin aviomies Mikko (Antti Holma). Kaksikon automatka saa uuden käänteen, kun he törmäävät keskellä Kainuun periferiaa avuliaaseen autokorjaajaan, Johannekseen (Jussi Vatanen).
Äkkilähdön ydinajatuksena on välittäminen. Annan ja Katrin autoreissu on kummallekin oppimatka luottamiseen ja toisesta huolehtimiseen. Katri on joutunut kokemaan karvaan pettymykseen ihmissuhteissa oman aviomiehensä takia. Annan usko vanhempiin on puolestaan hävinnyt huumeongelmaisen äidin ja läpipaatuneen isäpuolen myötä.
Pirstaleinen kaksikko löytää toisistaan lopulta kauan kaivattua lohtua. Samalla tavalla kuin Oskari Sipolan viimevuotinen Ollaan vapaita myös Äkkilähtö käsittelee perhettä biologista suhdetta laajempana asiana, jonka ytimessä on rakkaus ja epäitsekkyys. Suomalaisten road-elokuvien tyylin mukaisesti todellinen onni löytyy metsän keskeltä kaukana kaupungin humusta.
Äkkilähtö pitää sisällään lämpimän pohja-ajatuksen. Siksi onkin harmi, että Lymi hukkaa otteensa elokuvan lukuisiin mutkakohtiin ja tyylivalintoihin. Komediaa ja draamaa yhdistävä kokonaisuus vaihtelee sävyään drastisesti, mitä ohjaaja itse on perustellut katsojan herättelynä. Lopputulos tuntuu kuitenkin vain epäyhtenäiseltä. Epäilemättä tällaiset terävät tyylivaihdokset toimivat paremmin teatteriperinteessä, mutta elokuvassa niiden motiivin tulisi olla harkitumpi.
Osittain ongelma on myös siinä, että elokuvan komediallinen anti itsessään on uuvuttavan matalaotsaista. Humoristinen keveys taipuu turhan helposti lapsellisuudeksi. Teron vatsavaivat vitsin lähteenä eivät kovin pitkälle kanna. Oleellista olisi myös kysyä, että naurattiko koko juttu edes alun alkaenkaan. Myös tarinaan mukaan ympätty virolainen mafia tuntuu sivujuonteelta, joka istuisi paremmin heikkolaatuiseen kioskikirjallisuuteen.
Draaman tasolla ollessaan teos pysyy pinnalla huomattavasti paremmin ja samalla näyttelijöiden tulkinnat saavat kaivattua tarttumapintaa. Elokuvan edetessä myös kuvallinen kerronta tuntuu tasaantuvan. Alkupuolen levoton leikkaus löytää tahtinsa ja tiiviiden lähikuvien tilalle tulee hengittävää avaruutta.
Äkkilähtö on tyylivaihteluiltaan ongelmallinen ja Lymin ohjauksellinen ote hakee vielä muotoaan. Heikkoakin lopputulosta on kuitenkin helppo arvostaa, jos sen sydämen pystyy paikantamaan. Tässä suhteessa teoksen humaani pohjasanoma on kiitettävän vahva, vaikka pahimpien kolhujen yli se ei kannakaan. Elokuva on kuitenkin tervetullut lisäys lajityypilliseen kenttään, jossa kokonaisvaltaisia naiskuvia on vieläkin turhan vähän.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,2 / 5 henkilöä