Kultainen hansikas valkokangas

Kulttuurien kohtaamiseen käsittelyyn yksilötasolla keskittyneen saksanturkkilaisen Fatih Akinin uusin elokuva Kultainen hansikas (Der Goldene Handschuh, 2019) on jo ehtinyt herättää festivaalikierroksellaan runsaasti kohua kuvittaessaan todellisen sarjamurhaaja Fritz Honkan veriteot 1970-luvun alkupuolen Hampurissa.

Honka (täysin uskottavasti groteskin maskin alta näyttelevä vain 23-vuotias Jonas Dassler) viettää aikansa Hampurin punaisten lyhtyjen alueen pahamaineisimmassa Der Goldene Handschuh nimisessä baarissa muiden yhteiskunnan pohjalla olevien ihmisten kanssa, joista kukaan ei aavista hänen olevan vanhoja naisasiakkaita asuntoonsa paloiteltavaksi houkutteleva sarjamurhaaja. Honka saa yhdestä uhristaan Gerda Vossista (Margarete Tiesel) itselleen epäkiitollisen taloudenhoitajan ja kehittää pakkomielteen ohimennen kohtaamaansa opiskelijaan, Petraan (Greta Sophie Schmidt), yrittäen samalla välttää tekojensa paljastumisen.

Akin rekonstruoi paloittelumurhat ja sodanjälkeisen 1970-luvun Länsi-Saksan uskonsa menettäneen työväenluokan ilmapiirin inhorealistisella tarkkuudella. Useimmille Honkan murhien eksplisiittinen väkivaltakuvasto ja tämän naisuhreihinsa kohdistama seksuaalinen hyväksikäyttö sekä misogynia ovat perustellusti liikaa katsottavaksi. Vaikka pahimmat hetket rajataan usein kuvan ulkopuolelle, tapahtumista ei jää luun murskaavan äänisuunnittelun ja roiskuvien ruumiinnesteiden jälkeen mitään epäselvyyttä. Vastenmielisen kuvaston ylitsepursuava käyttö herättää kysymyksen pyrkiikö Akin kauhuksi luokittelemallaan elokuvallaan pelkästään provosoimaan?

Murhien hirveyksien näyttäminen mitään silottelematta on äärimmäinen keino kritisoida näitä väkivaltaisuuksia. Honkan tekemää väkivaltaa ei kuitenkaan estetisoida ja oikeuden toteuttavan katharsiksen odottamisesta muodostuu elokuvan kantava jännite. Akin ei missään vaiheessa pyri päähenkilönsä hirviömäisten tekojen ymmärtämiseen tai glorifiointiin vaan esittää hänet alkoholisminsa ja käytöksensä vuoksi ihmissuhteiden ulkopuolelle jäävänä. Aiheeltaan läheistä sukua The House That Jack Builtille (2018) oleva elokuva ei ole yhtä taiteellinen kuin Trierin oman uransa itsereflektio, mutta realistisessa armottomuudessaan jopa sitäkin rankempi katsomiskokemus.

Kultainen hansikas perustuu Heinz Strunk samannimiseen ja iljettävissä yksityiskohdissaan bestselleriksi nousseeseen true-crime romaaniin, joka kertoo Honkan ja muiden Der Goldene Handschuhiin päätyvien henkilöiden tarinat. Heidät esitetään elämänsä parhaat päivät nähneinä sota-ajan arpeuttamina ja yhteiskunnan hyljeksiminä surkeina alkoholisteina. Osasta tehdään myös huvittavia stereotyyppejä, joiden mustan huumorin värittämät keskustelut antavat tarvittavan hengähdystauon murhien välissä.

Katsojien samastumista välttävien epäsympaattisten hahmojen nostaminen elokuvan keskiöön on rohkea valinta. Naisroolien kuvausta voidaan kiistatta pitää ongelmallisena, mutta heidät esitetään myös todellisia uhreja kunnioittaen. Onkin voimaannuttavaa nähdä Vossin antavan Honkalle takaisin samalla mitalla kokemaansa epäinhimillistä kohtelua.

Elokuvan rosoinen ja likainen ajankuva paljastuu viimeistään lopputekstien aikana nähdyissä rikospaikkakuvissa erittäin realistiseksi. Rainer Kalusmannin kuvaus on paljon velkaa myös 1970-luvun amerikkalaisen ja länsisaksalaisen elokuvan estetiikalle, kuten Martin Scorsesen ja Rainer Werner Fassbinderin teoksille. Niiden maailmankuvien syvyyteen ja päähenkilöiden kompleksisuuteen Akin ei kuitenkaan yllä.

Kultainen hansikas on ahdistavuudestaan huolimatta kiehtova matka yhteiskunnan pohjalla elävien ihmisten synkkään arkeen ja sen ajoittaiseen absurdiuteen. Akinin elokuvan sanoma ei kuitenkaan ole selkeä. Hän tyytyy ainoastaan näyttämään, millaista elämä yhteiskunnan pohjalla on ja miten sarjamurhaaja toimii tuossa ympäristössä ilman syvempää psykologista ymmärrystä tai yhteiskunnallista kommentaaria. Elokuvan vastenmieliseen maailmaan tulee kuitenkin lähteä oman kestämiskyvyn rajoja tarkkaan harkiten.