Erottamattomat valkokangas

Kotimaisten ensi-iltojen joukossa on viime vuosina ollut tarjolla varsin runsaasti ihmissuhde-elokuvia, joista en muista ihan hetkeen yhdenkään tehneen sen suurempaa vaikutusta – olipa sitten kyse lajityyppitietoisesta romanttisesta hömppäkomediasta tai vakavammasta psykologisesta draamasta. Vaan nytpä tilannetta tulee paikkaamaan Hanna Maylettin ensimmäinen pitkä teatterielokuva Erottamattomat, joka on hallittu, kypsä, koskettava ja mielen perukoille kaihertamaan jäävä perhedraama ja ihmiskuvaus.

Tarja Kylmän käsikirjoittama tarina sijoittuu pienelle pohjanmaalaiselle hevostilalle, jota ympäröivät alavat pellot ovat pelkkää tasaista savea jatkuvassa syyssateessa. Talon topakka emäntä Taru (Tiina Lymi) viettää miehensä ja tytärpuolensa Ninnin (Kaneli Johansson) kanssa rauhallista elämää, joka järkkyy, kun teini-ikäistä Ninniä potkaisee vikuri ori ja onnettomuudesta ilmoitetaan tytön biologiselle äidille Evelle (Minna Haapkylä). Tytölle ei loppujen lopuksi käy kuinkaan, mutta kymmenen vuotta sitten miehensä ja lapsensa jättänyt ensimmäinen äiti, joka on myös uuden Taru-äidin sisko, ehtii ilmestyä takaisin kotikylille.

Tässä vaiheessa Tarun tasainen mielenmaisema alkaa arvatenkin kuohua kuin kotitilan vierellä valtoimenaan virtaava syksyinen joki. Sisaren ja äidin saapuminen sekoittaa uusperheen arjen ja repii vanhoja haavoja vereslihalle. Samalla Erottamattomat pääsee käsiksi niihin aiheisiinsa, joita harvemmin on näin monitahoisesti ja hienovireisesti onnistuttu kuvaamaan. Biologinen vanhemmuus ja sosiaalinen vanhemmuus joutuvat suurennuslasin alle elokuvassa, joka lopulta viisaasti jättää asettautumatta selkeästi vain toiselle puolelle.

Yksioikoisia hyvä–paha-asetelmia välttelevässä tarinassa pahallakin tytöllä ja kehnolla äidillä on hurmaavat puolensa – siinä missä myös kiltti tyttö ja hyvä äiti voi hetkittäin olla rasittava. Myös sisarusten välisiä suhteita elokuva käsittelee vapauttavasti antaessaan sukulaisten samaan aikaan niin vihata kuin rakastaakin toisiaan. Yhtäältä veri on vettä sakeampaa, mutta toisaalta ei olekaan. Eikä sen edes tarvitsekaan aina olla; sukulaisiaan kun ei voi valita, vaikka mieli tekisi.

Naiset, äidit, tyttäret ja siskokset keskiöönsä nostava Erottamattomat asettautuu selkeään jatkumoon ohjaajansa tuotannossa, jolle on ollut leimallista sukupuolisensitiivisyys ja naisten elämän esittäminen. Dokumentaristina uransa aloittaneen Maylettin vielä sukunimellä Miettinen ohjaama Kiltit tytöt (2000) esimerkiksi kuvasi ajatuksia herättävästi tosielämän suorittavia ja suorastaan ylisuorittavia naisia, niitä ikuisia kilttejä tyttöjä, jotka olivat ikänsä tehneet kaikkensa ja vielä vähän päällekin. Tunnin mittaisessa puolipitkässä fiktiofilmissään Espoon viimeinen neitsyt (2003) itsekin espoolaissyntyinen ohjaaja päästi pääosaan riehumaan rasittavan hölmöt ja samalla riemukkaan ronskisti hörhöilevät teinitytöt kasvukipuineen, aikuistumisriitteineen ja identiteettikriiseineen.

Ja nyt sitten Erottamattomat, niin käsikirjoituksensa ja ohjauksensa kuin myös yhtä lailla hienojen näyttelijäsuoritustensa tasolla vahvojen naisten draamaksi kasvava elokuva, niputtaa yhteen hienoon tarinaan sekä kiltit että pahat tytöt, uhrautuvat ylisuorittajat ja egoistiset alisuorittajat, aikuiset naiset erilaisine luonteineen ja uskottavan umpimieliset teinitytöt. Kaiken tämän elokuva tekee niin karhean realistisesti, kauniisti ketään tuomitsematta ja mustavalkoisia jaotteluja kaihtaen, että tarinaan ja sen henkilöihin on hirveän helppo uskoa ja samastua. Tähän ei, ihan aikuisten oikeasti, monikaan elokuva pysty kovasta yrittämisestä huolimatta.