The Code valkokangas

John Travoltan muuten tylsässä Swordfishissä oli eräs silmäänpistävä yksityiskohta: maailman toiseksi vaarallisimman hakkeririkollisen pieni sivuroolihahmo oli nimetty Axel Torvaldsiksi. Jatkossa katsojan annettiin avuliaasti ymmärtää, että hakkerointi on Suomessa sallittua ja että siksi maamme kasvattaa Torvaldsin kaltaisia kansainvälisiä roistoja. Yhtymäkohta Linus Torvaldsiin oli tehty äärimmäisen selkeäksi, ja vedetty jopa yhtäläisyydeksi; Swordfishin keskivertokatsojalle hakkerointi ja avoimen lähdekoodin käyttöjärjestelmät näyttäytyvät yhtä käsittämättöminä ja hämärinä. Joka tapauksessa nimen esiintyminen Travoltan elokuvassa kertoo Torvaldsin ja Linux-käyttöjärjestelmän kuuluisuudesta ja ambivalentista julkisuuskuvasta, jota varsinkin Microsoft on pyrkinyt mustamaalaamaan. Hannu Puttosen The Code -dokumenttielokuvassa, joka käsittelee Linuxin ensimmäistä vuosikymmentä (1991-2001), nähdään mm. Linus Torvalds CNN:n talkshow’ssa vastaamassa kysymykseen oletko sosialisti.

Niille, jotka eivät tiedä Linuxista mitään, Puttosen dokumentti kertoo, että kyseessä on käyttöjärjestelmä, jonka lähdekoodi, eli eri toimintoja määrittävät ohjelmointitekstit, ovat "selkokielisiä", julkisia, kaikkien muokattavissa. Windows, joka tulee käyttäjälle cd:llä vain tietokoneelle ymmärrettävässä binäärimuodossa, on lähdekoodiltaan suljettu. Salaisuudella vartioidaan tekijänoikeuksia - ja pidetään lisenssi- ja muita hintoja ylhäällä ja estetään toimintojen kehittämistä, kuten monet Microsoftin kriitikot toteavat. Linux on uhka, koska käytännössä ilmaisena kehittää se on kilpailijaansa paljon halvempi. Laajan ja motivoituneen ohjelmoijakantansa ansiosta Linux on jo syrjäyttänyt Windowsin mm. palvelinohjelmistona. On helppo nähdä myös ideologinen, demokraattinen vire Linuxin kehitysfilosofiassa: älyllinen pääoma annetaan ilmaiseksi kaikkien käytettäväksi, kritisoitavaksi ja lisättäväksi.

Näiden atk-faktojen lisäksi Puttosen elokuvassa luodaan katsaus Torvaldsin elämän vaiheisiin aina varhaislapsuutta ja vanhempien haastatteluja myöten. Yrityksenä on ilmeisesti ollut tehdä guruksi muodostunutta hahmoa hieman arkisemmaksi ja maanläheiseksi. Suunnitelma olisi saattanut onnistua, ellei käsikirjoitus sortuisi kömpelöön ja nolostuttavan banaaliin retoriikkaan, jossa Linusta metaforisoidaan kuninkaaksi ja hyväntahtoiseksi itsevaltiaaksi. Guruidea tuodaan takaoven kautta myös varsin naiivissa historiankäsityksessä, jossa vuosista 1969 (kuulento, Unix, Torvaldsin syntymä) ja 1991 (NL:n tuho, Persianlahti, Linux 0.01) tehdään puolimystisiä merkkipaaluja. Torvaldisn omat vaatimattomat huomiot Linuxin tyyppisen järjestelmän historiallisesta "välttämättömyydestä" jäävät suurmieskuvan varjoon. Elokuvaa varten sävelletty musiikki on ilmeisesti ollut yritys luoda Torvalds-folklorea linux-yhteisön "koodiloren" analogiana, mutta tahattoman koomisen lopputuloksen on vaikea ymmärtää pärjäävän edes camp-huumorina.

Käyttöjärjestelmän keskeisten kehittäjien haastattelujen varassa etenevä dokumentti yltää antamaan tyydyttävän esimerkin internetin ja globalisaation mahdollisuuksista, kun taas pressimateriaalissa luvatut "aatehistoriallinen tausta" ja "symbolinen tarina jälkiteollisesta kapitalismista" jäävät melko epäselvien, hajanaisten ja monitulkintaisten symbolien varaan. Vaikka perusidea Linuxiin sisältyvästä vallankumouksellisuudesta koodaripiirejä paljon laajemmissakin sosiaalisissa yhteyksissä tulee hyvin esille, tekijät luottavat suuresti katsojan tietoihin ja kykyyn sijoittaa dokumentissa nähty materiaali taloudellisiin ja kulttuurisiin yhteyksiinsä.

Vaikein representationaalinen ongelma on varmasti ollut varsin käsitteellisellä tasolla pyörivien koodien, ohjelmoinnin ja tietoverkkojen havainnollistaminen. Ratkaisussa tyydytään perinteiseen MTV-estetiikkaan: monikertaista valotusta, monta kuvatasoa per ruutu, koodirivejä heijastettuina seinille ja kasvoille, karttoja ja tietoliikennettä kimaltelevia maapalloja. Tulos hoippuu tyylin rajamailla: välillä saavutetaan hienoja postmodernin viileyden hetkiä, välillä lipsahdetaan kirjavaan, sillisalaatinomaiseen mauttomuuteen, joka on tuttua Johan af Grannin "palkituista dokumenteista". Epäilemättä sympatiasyistä kertojaääneksi on valittu lapsi. Jotain on kuitenkin mennyt pahasti vikaan: tökkivä, konemaisen monotonisesti luettu, huonosti äännetty englanti koettelee kärsivällisyyttä useammin kuin kerran.

Vaikka ei välittäisikään tyylillisistä onnahduksista, jäävät sisällölliset puutteet vaivaamaan. Tärkeä ja mielenkiintoinen aihe olisi ansainnut perusteellisemman ja syvällisemmän käsittelyn. Puttosen The Code yltää tarvittaviin tehoihin vain hetkittäin.