Atlantis - kadonnut kaupunki valkokangas

Disneyn tuorein täyspitkä animaatioelokuva on ottanut aiheekseen myyttisen Atlantiksen, tarunhohtoisen valtakunnan, joka jo ammoin vajosi merten syvyyksiin. Tarina kadonneesta mantereesta innoitti jo antiikin kreikkalaisia, myöhempien aikojen hörhöistä puhumattakaan. Nyt Atlantis on joutunut monen muun kelpo tarinan tavoin Disneyn nekkutehtaan kynsiin. Tarzanin, Pocahontasin ja Herkuleksen kohtalo on liiankin hyvin muistissa, mutta Atlantis ylittää odotukset ja (sallittakoon ilmaisu) pysyy pinnalla.

Elokuvan päähenkilö on museon keskuslämmittäjänä kituuttava, useita muinaisia kieliä taitava Milo Thatch, joka hellii vaarivainaan unelmaa uponneen Atlantiksen etsimisestä. Museon johtokunta suhtautuu ynseästi nuoren Milon haaveisiin, mutta onneksi köyhälle humanistille löytyy kysyntää muualtakin. Hemaiseva Helga-neiti vie miekkosen tapaamaan höperöä miljardööria, joka sattuukin olemaan Milon isoisän vanha tuttu. Rahamies on kasannut aikansa (1914) huippua edustavan retkikunnan ja heidän käyttöönsä teknologian viimeisimmät vempaimet, ja äkkiäkös Milo on ottanut paikkansa sisällöntuottajana ja lipuu nyt kohti elämänsä seikkailua modernissa sukellusveneessä. Matkalla kohdataan monenlaista mörköä, ja löytyyhän se kadonnut aarrekin. Kaikki metsästäjät eivät kuitenkaan ole mukana aivan puhdasjauhoisin pussein…

Nostalginen tieteisseikkailu

Atlantis taitaa olla ensimmäinen Disney-piirretty, jota ei ole suunnattu ihan perheen pienimmille. Tästä nyt ei pidä päätellä, että elokuvassa olisi ns. sopimattomia aineksia, sillä ennen Walt-setä itse nousee haudastaan, kun firman piirretyissä ruvetaan härskeilemään. Atlantis eroaa kuitenkin monessa suhteessa aiemmista Disneyn tuotannoista. Siinä ei ole yhtään söpöä eläinhahmoa eikä (taivaalle kiitos) ainuttakaan laulunumeroa. Milon monikansalliset matkatoveritkin ovat kaikkea muuta kuin siloiteltuja hahmoja, esimerkkinä lakoninen sentraalisantra Mrs. Packard, jolla on ikää 60 vuotta ja jonka suupielessä - voi kauhistus! - roikkuu tuon tuostakin savuava sätkä. Huumori on totuttua hirtehisempää ja juonenkäänteissäkin on jokunen vänkä mutka, vaikka tarina itsessään ei järin hääppöinen olekaan. Kerrontatyylin olisi voinut kallistaa reilummin farssin puolelle, sillä hahmoista olisi saanut irti todella hersyvää menoa nyt nähtävän kevyen lämmittelyn sijaan.

Atlantis pyrkii olemaan vanhanaikainen seikkailuelokuva. Tarinan sijoittuminen ensimmäisen maailmansodan aattoon tuo menneen maailman tunnelmaa, ja itse juoneenkin on saatu vihjeitä tulevasta suursodasta. Myös Atlantiksen mystinen ja ylivertainen teknologia korostuu, kun sitä verrataan viime vuosisadan alun maailmaan. Tekijät ovat selvästi lukeneet Jules Vernen kirjat hyvin ja katsoneet Indiana Jones -filmit useaan kertaan. Elokuvan piirrosjälki on kulmikasta ja karikatyyrimäistä, mikä toimii hyvin miljöissä ja teknisissä vempaimissa, samoin kuin tarinan sivuhahmokavalkadissa. Päähenkilöiden kohdalla piirrostyyli onnahtaa. Varsinkin prinsessa Kida on epäonnistunut, sillä hänelle on ollut pakko piirtää lautasen kokoiset silmät ja langanlaiha varsi. Lopputulos muistuttaa pahoin nälkiintynyttä huippumallia. Milon kompastelut ja tunaroinnit taas ärsyttävät niin, että mokomaa nörttiä tekee mieli leipoa lättyyn. Kaiken kaikkiaan elokuva hukkaa monta hyvää mahdollisuutta, ja tuskin siitä on nousemaan Disneyn klassikkokaanoniin.

Atlantis jäänee auttamatta loppuvuoden muiden fantasiaeeposten varjoon. Disneyn olisi ollut viisasta tehdä perinteisempi satuelokuva ja jättää tämä sinällään kelvollinen vanhanajan tieteisseikkailu tuonnemmaksi. Atlantis kannattaa kuitenkin nähdä, sillä se on parasta Disneytä vähään aikaan, ja se luultavasti paranee useammalla katsomisella. Yksityiskohtia riittää, ja itseäni huvitti retkikunnan kuljetusajoneuvon kylkeen maalattu "hakku ja lapio" -symboli… Dubbaus on tälläkin kertaa laadukas.