Pitch Perfect 2 valkokangas

Yliopiston a cappella -kuorosta kertova kolmen vuoden takainen musiikkikomedia Pitch Perfect oli ilmestymisvuotensa yllätyshitti. Maltillisen budjettinsa takia vähälle markkinoinnille jäänyt elokuva löysi yleisönsä, eikä vähiten iskevien laulunumeroiden takia. Kappaleet keikkuivat listojen kärkipäässä ja soundtrackia myytiin yli odotusten.

Jatko-osa jatkaa samoilla sävelillä, mutta edeltäjäänsä suurieleisemmin. Kappaleiden määrä on lisääntynyt, juonipolkuja paisutettu ja koreografiaa tehty näyttävämmäksi. Isompi ei kuitenkaan taivu paremmaksi. Pitch Perfect 2 kuplii yli äyräiden ja mukana tulvii pois myös elokuvan alkuperäinen viehätys.

Tarina jatkaa pitkälti siitä, mihin edellinen elokuva päättyi. A cappella -kuoro Barden Bellas on voittanut aluemestaruuden, mutta epäonnisen sattuman myötä ryhmä saa kiellon osallistua yliopistotason kilpailuihin. Ainoa keino palauttaa Bellojen maine on voittaa kultaa kansainvälisissä maailmanmestaruuskisoissa. Amerikkalaisten lauluryhmien menestys on kuitenkin ollut kautta aikojen kilpailussa heikkoa ja haasteet lisääntyvät, kun tyttöjä vastaan asettuu saksalainen ennakkosuosikki Das Sound Machine.

Ensimmäisen Pitch Perfectin ohjanneen Jason Mooren tilalle astuu jatko-osassa näyttelijänä paremmin tunnettu Elizabeth Banks. Kay Cannonin joka puolelta pulppuava käsikirjoitus asettaa epäkiitollisen haasteen Banksin ohjausdebyytille, nopealla aikataululla luotuun tekstiin kun on viskottu materiaalia yli tarpeiden. Tarinankuljetus rakoilee edestakaisin risteilevien sivujuonteiden kudelmassa, mikä uuvuttaa kerrontaa.

Bellojen höhlästi motivoitu mestaruuskilpailu toimii elokuvan punaisena lankana, mutta valtaosa ajasta keskitytään sivussa pyöriviin hahmoihin. Aikaisemmassa elokuvassa yhteen henkilöön selkeästi fokusoitunut kerronta piti kokonaisuuden kasassa, mutta nyt jokainen hahmo halutaan juoksuttaa parrasvaloihin. Lopputulos on hajanainen sillisalaatti, joka pyrkii antamaan kaikille jotain mutta ei kenellekään riittävästi.

Anna Kendrick uusi pääroolinsa Becana, jonka unelmat musiikkituottajan urasta ovat vihdoin toteutumassa, mutta oman äänen löytäminen osoittautuu haasteeksi. Fat Amyn (Rebel Wilson) suhdesekoilu vanhan kilpakumppaninsa Bumberin (Adam DeVine) kanssa on siirtymässä vakavammille poluille. Samaan aikaan Belloissa läpi opiskeluaikansa ollut Chloe (Britanny Snow) ei tiedä, mitä hän tulevaisuudeltaan haluaa. Uutena hahmona mukaan istutetaan manttelinperijä Emily Junk (Hailee Steinfeld), jonka romanttiseksi aisapariksi sysätään aikaisemmin lähinnä koomista sivuroolia vetänyt Benji (Ben Platt).

Viimeistään loppukolmannesta edeltävän leirijakson aikana on selvää, kuinka hukassa elokuva itsensä kanssa on. Edellisestä osasta tutut kasvot ympätään mukaan koherenttiudesta ja sujuvuudesta välittämättä. Koska mitään kunnolla kasvavaa draamaa ei ole olemassa, nostattavaksi tarkoitettu loppufinaali lässähtää kasaan kuin märkä kakku.

30 Rockin käsikirjoittajana tunnetun Kay Cannonin räväkkä dialogi etenee tutuilla raiteilla. Ironisesti epäkorrektia vitsintynkää pusketaan tiiviillä syötöllä ja vaihtelevalla osumatarkkuudella. Komediassa on hetkensä, mutta tyylillinen ristiriita rosoisen huumorin ja naiivin opettavaisen sanoman välillä syö toisiltaan tehoja.

A cappella -guru Deke Sharonin ote näkyy verrattain onnistuneissa kappalesovituksissa, mutta bassovoittoiset tamppaamiset jäävät kuitenkin edeltäjiensä kalpeiksi varjoiksi. Musiikkinumeroissa ei ole vaihtelevuutta ja muistettavuutta, vaikka showaspektia onkin heitetty mukaan useampi lapiollinen. Ensimmäisen osan kaltaisia listahittejä on kuullun perusteella turha odottaa.

Roolinsa uusivat näyttelijät sen sijaan pelaavat hyvin yhteen. Anna Kendrick tekee jälleen kelvon roolityön, joskin näyttelemisen luontevuus tuntuu ajoittain hieman putoilevan. Ikoniseksi hahmoksi kasvanut Rebel Wilson vetää puoleensa kuivalla huumorillaan ja onnistuu nousemaan vahvalla persoonallaan Cannonin väsyneiden läskivitsien yläpuolelle. Sivuroolissa piipahtava Keegan Michael-Kay tekee loistavan suorituksen tiukkasanaisena musiikkituottajana.

Pitch Perfect 2 kaatuu omaan suureellisuuteensa. Ensimmäisen elokuvan yksinkertaisuus antoi musiikkinumeroiden nousta pääosaan kokonaisuuden ollessa simppeli, mutta myös hallittu. Jatko-osa uhraa edeltäjänsä meriitit syleilemällä vähän kaikkea. Hajanainen tuotos on laadittu suosion ehdoilla, mikä ei itsessään vielä riitä mielekkään elokuvan tarpeisiin. Surullisin vitsi lienee, että kolmatta osaa ollaan jo suunnittelemassa.