Mitä odottaa kun odotat valkokangas

Romanttiset komediat ovat erityisen kiinnostavia sukupuoliroolien ja perheen yhteiskunnallisen merkityksen kannalta. Usein ne heijastelevat aikamme ja kulttuurimme käsityksiä siitä, kenen on sopiva pariutua ja muodostaa perhe – ja miten.

Mitä odottaa kun odotat keskittyy nimensä mukaisesti lapsen saamiseen ja erityisesti siihen liittyviin odotuksiin ja myytteihin. Lisäksi ruoditaan romanttiselle komedialle ominaisesti parisuhteen kiemuroita. Myös isän ja aikuisen pojan välinen suhde on esillä.

Elokuvassa kuvataan romanttiselle komedialle hieman epätyypillisesti useaa erilaista paria, joiden elämät eivät linkity toisiinsa muuten kuin tapahtumapaikkojen ja elämäntilanteen kautta. Näin ollen elokuvasta ei myöskään voi erottaa varsinaisia päähenkilöitä.

Hahmot ovat lähtökohdiltaan herkullisen satiirisia. Cameron Diazin esittämä Jules on huippuunsa treenattu kaunotar, joka kilpailee julkkisten tanssiohjelmassa ja piiskaa tavallisia tallaajia laihtumaan Laihdu ja itke -sarjassa. Hektistä elämää viettävä Jules saa raskauden myötä inhimillisiäkin piirteitä ja joutuu hidastamaan tahtia. Imetyksen ihanuudesta kertovan kirjan julkaissut Wendy puolestaan jää turhaan odottamaan raskauden tuomaa onnea ja hehkua, kun todellisuudessa olo käy odottaessa yhä tukalammaksi.

Mitä odottaa kun odotat käsittelee ilahduttavan monipuolisesti erilaisia tapoja saada lapsi. Toisilta se käy vahingossa ja väärässä elämäntilanteessa, toiset puolestaan kärsivät lapsettomuudesta ja toiset harkitsevat adoptiota. Keskenmeno ja aborttikin ovat esillä. Elokuvassa nauretaan täydelliselle ja kiiltokuvamaiselle, oikeassa elämässä kaikki ei yleensä mene suunnitelmien mukaan. Paikoitellen elokuvan räävitön tyyli tuo mieleen mainion Morsiusneidot-elokuvan, jossa suloinen häähömppä ja kauniit kulissit asetetaan estottomasti naurunalaiseksi.

Hyvistä lähtöasetelmista huolimatta elokuvassa ei lopulta päästä irrottelemaan kunnolla, ja sen satiirinen terä tylsyy loppua kohden toinen toistaan siirappisempien kohtausten astuessa kuvaan. Aivan kuin loppupäätelmä olisikin se, että vanhemmuus on sittenkin niin vakava asia, että elokuvan tekijöiden on lopulta vakavoiduttava ja lopetettava ivaileminen. Tämä on sääli, sillä lapsen saamiseen ja vanhemmuuteen liittyvät myytit muodostavat loputtoman suon, jossa olisi runsaasti tuuletettavaa.

Elokuvasta jää poukkoileva vaikutelma, kun se aloittaa kreisikomedian elementeillä mutta talttuu lopulta sentimentaaliseksi draamaksi. Myös elokuvan sanoma on siinä mielessä paradoksaalinen, että vaikka se selvästi pyrkii murtamaan lapsen saamiseen liittyviä myyttejä, päätyy se kuitenkin itse asiassa pönkittämän vanhempana olemiseen liittyviä kaavoihin kangistuneita käsityksiä: naiset ovat vanhempina hieman takakireitä kodinhengettäriä, ja miehet tarvitsevat oman rennon äijäporukan, jossa vapaudutaan yhdessä lasten kanssa pomottavan vaimon ikeen alta.