The Voices valkokangas

Jos olet miettinyt, mitä syntyy, kun Hei kuka puhuu? (1989) -elokuvasarjan yhdistää Psykoon (1960), voi Marjane Satrapin The Voices tarjota vastauksia. Makaaberia huumoria romanttiseen komediaan sekoittava The Voices on harkittu hyppy tuntemattomaan. Satrapin yhdessä Vincent Paronnaudin kanssa ohjaamat ensimmäiset elokuvat Persepolis (2007) ja Poulet aux prunes (2011) olivat hänen omiin sarjakuviinsa perustuvia tarinoita, joissa Lähi-itään sijoittuvat henkilötarinat yhdistyivät yhteiskunnallisten muutoksien kuvaamiseen. Tällä kertaa Satrapi työskentelee Michael R. Perryn käsikirjoituksen ympärillä, ja kieli on vaihtunut ranskasta englantiin.

Työpaikan yltiöpositiivinen apupoika Jerry (Ryan Reynolds) ihastuu toimiston Fionaan (Gemma Arterton). Hän ei hullaantumiseltaan kuitenkaan näe, että tunne ei ole molemmin puolinen. Omassa kuplassaan elävällä Jerryllä on vaikeuksia erottaa todellisuus tarusta, eikä puhuvien lemmikkien tuki auta rajojen ylläpitämisessä. Toiveet yhteisestä elämästä saavat nopeasti yllättävän ja verisen lopun, mutta Fionan hiljainen työtoveri Lisa (Anna Kendrick) antaa Jerrylle toivoa uudesta mahdollisuudesta.

The Voices on todellinen hyppy altaan syvään päähän. Romanttisen komedian ja murhatrillerin yhdistäminen ei ole täysin tasapainossa, mutta elokuvalla on hetkensä. Hempeä tunnelma saa vastaansa groteskin verisiä kohtauksia ja synkkä huumori kukkii läpi elokuvan. Vaikka aihe ja genreyhdistelmä ovat rohkeita valintoja, ei sama uskallus kuitenkaan jatku elokuvan muilla alueilla. Rajojen kokeilu tuntuu jäävän alkuasetelmaan, eikä huumorin kanssa ole otettu tarvittavia vapauksia.

Satrapin Poulet aux prunesin tyylitellyn kuvallisen maailman tavoin The Voicesin maisemakuvauksissa on haettu maalausmaista vaikutelmaa. Raikkaan värimaailman käyttö kuvaa Jerryn optimistista, mutta harhaista todellisuutta. Pastellisävyt ja animoidut perhoset antavat tilaa realistisemmalle ja synkemmälle maailmalle, kun Jerryn alkaa hahmottaa omia tekojaan. Maxime Alexandren kuvaus on kaunista, mutta senkin kohdalla tyylittely tuntuu hieman keskenjääneeltä.

Satrapin elokuvaa voisi kuvailla voittoisaksi epäonnistumiseksi. Sen valinnoissa on uskallusta, mutta palaset eivät täysin loksahda kohdilleen. Satrapi työskentelee ensimmäistä kertaa jonkun muun kirjoittaman materiaalin kanssa, mikä voi olla syy elokuvan kompromissimaiseen luonteeseen. Silti siitä välittyy hänen lempeän armoton suhtautumisensa tarinoiden henkilöhahmoihin. Persepolis ja Poulet aux prunes osasivat tasapainoilla vakavien kysymysten ja hienovaraisemman huumorin kanssa taitavammin. Loppua kohden roimasti vakavoituva The Voices kaipaa suurempia rajojen venytyksiä ja synkempää huumoria.