Haitallinen maahanmuuttaja

1960-luku oli peiliuniversumien ja pahojen rinnakkaisversioiden kulta-aikaa. Star Trekissä Kirk miehistöineen päätyi vuonna 1967 kaukosiirtymävirheen takia peiliuniversumiin, jossa jokaisella oli oma, luonteeltaan käänteinen kaksoisolento. Vaikka Star Trek oli monessa suhteessa edelläkävijä, niin DC-sarjakuvakustantamo vei pidemmän korren. DC-sarjakuvauniversumissa lanseerattiin jo vuonna 1964 Maa-3, rinnakkaistodellisuus, jossa Oikeuden Puolustajista tutut sankarit olivatkin kaikki pahiksia. Teräsmiehen julma vastakohta oli murhanhimoinen Ultramies, joka on ensimmäistä kertaa inspiroinut myös elokuvantekijöitä.

BrightburnPienen budjetin Brightburn lähtee siitä olettamuksesta, että jokainen, joka ei ole kasvanut tynnyrissä, tietää yli 80 vuotta sitten julkaistun Teräsmiehen taustatarinan. Kun tarina on tuttu, sitä voi jatkojalostaa ja asteittain vääristää, kunnes supersankarigenren konventiot kohtaavat kauhuelokuvagenren.

Brandon Breyer (Jackson A. Dunn) on orpo muukalainen avaruudesta, joka on päätynyt pienenä vauvana maalaispariskunnan hoiviin. Hänestä ei nuorukaisena kasvakaan jalomielinen messiaan korvike vaan sadistinen yli-ihminen. Galaksienvälisen haittamaahanmuuton vaarat alkavat näkyä murrosiän korvilla, jolloin Brandonin geenit alkavat ottaa niskalenkkiä hänen saamastaan kasvatuksesta. Murrosikähän on tunnetusti hankalaa aikaa, erityisesti kauhuelokuvissa, joissa se joko herättää tai luo hirviöitä.

BrightburnGeenit vastaan kasvatus -aiheessa olisi ollut Brightburnia enemmän ammennettavaa, sillä reaalimaailmassakin aihepiiri on herättänyt paljon polemiikkia siitä, kuinka paljon kasvatustausta vaikuttaa lapsien luonteenpiirteisiin ja kuinka paljon geenit vaikuttavat. Myös häiriintyneen lapsen ja tätä pyyteettömästi rakastavan vanhemman suhteesta olisi saanut enemmän irti, mutta vaikka Brandonin äitiä esittävä Elizabeth Banks tekeekin parhaansa, ei käsikirjoitus anna hänelle tai muillekaan näyttelijöille riittävästi väljyyttä nopeatempoisen juonenkuljetuksen lomassa.

Kiehtovan lähtökohdan ja hyvän alun jälkeen on sääli, että Brightburn lässähtää viimeistään puolivälissä tavanomaiseksi pienen budjetin perussäikyttelyksi ja CGI-mässäilyksi, jonka kaltaisia on markkinoilla pilvin pimein. Psykologisemman kauhun sijasta pääpaino on splatter-kohtauksilla, jotka ovat harvinaisen tökerön näköisiä. Brandon Breyeristä ei lopultakaan ole Ultramiehen korvikkeeksi ja Teräsmies-myytin mytologisemmat puoletkin unohdetaan hiljalleen.

BrightburnElokuva on jo vajoamassa pinnan alle, kunnes lopputekstien jälkeen koittaa kohtaus, jossa viitataan muihin pahoihin olentoihin, jotka erehdyttävästi muistuttavat Oikeuden Puolustajia. Hyvissä käsissä Brightburnin maailman laajentaminen avaisi mehukkaita mahdollisuuksia, varsinkin kun yksi esitellyistä muista superhahmoista on James Gunnin mustasta satiirista Superista (2010) tuttu sekopäinen vigilantti Crimson Bolt. Vinksahtaneempi tulokulma piristäisi jatkossakin.

* *
Arvostelukäytännöt