The Happytime Murders valkokangas

Nukkemaailmassa kuohuu. Amerikkalaisen viihdeyhtiö The Jim Henson Companyn puheenjohtaja sekä Muppettien joulu ja Muppettien aarresaari elokuvien ohjaaja Brian Henson on viimein puskenut ulos pitkäaikaisen elokuvaprojektinsa. Vuodesta 2008 asti kehitysportaikossa pyörinyt The Happytime Murders on ehtinyt jo ennen ilmestymistään herättää ihastuksia ja paheksuntaa.

Hensonin vanhempien rakastettuja Muppet-hahmoja vienosti parodioiva neo-noir rikoskomedia ei ole juuri jättänyt arvailuja elokuvan tyylilinjasta. Trailerissa nähty villisti ejakuloiva nukkehahmo lupaa pitkälti sitä, mitä amerikkalaiselta aikuisten huumorilta voi nykyään odottaakin – seksiä, väkivaltaa ja ronskeja läppiä viljelevää ruokottomuutta, joka imitoi henkeen ja vereen Seth Rogenin komedioiden alapäähuumoria.

Kyllähän tätä Happytime Murdersissa riittääkin, mutta ei läheskään niin ylivellovasti kuin mitä kokonaisuus antaa ymmärtää. Härskeimmät vitsit nähdään alkupuolella ja niistä hauskimmat trailerissa. Kun törkyelostelu hiljalleen alkaa rauhoittua, niin räävittömän rikoskomedian takaa paljastuu lähinnä vetämätön ja heikosti käsikirjoitettu yritelmä, jossa vaikuttavaa on ainoastaan sen läpitunkeva huomionhakuisuus.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat todellisuuteen, jossa ihmisten keskuudessa elävät nuket ovat toisen luokan kansalaisia. Rasismin ja syrjinnän keskellä elävä Phil (Bill Barretta) on entinen etsivä, joka päätyy ratkaisemaan yhdessä entisen partnerinsa Connie Edwardsin (Melissa McCarthy) kanssa murhasarjaa, jonka kohteeksi ovat joutuneet aikoinaan suositun The Happytime Gang -sarjan näyttelijät.

Kuten monet amerikkalaiset komediat myös The Happytime Murders on lähtökohdiltaan hyvinkin lupaava. Teoksen yhteiskuntakriittinen asetelma iskee oivallisia piikkejä Yhdysvaltojen rotusorron historiaan, nukkejen turvautuessa kauneuskirurgiaan ja ihon valkaisuun tullakseen hyväksytyiksi ihmisten keskuudessa.

Pian kuitenkin käy ilmi, että elokuvalla ei ole rahkeita, saati haluja koko aiheen syvempään käsittelyyn. Yhteiskunnallinen ulottuvuus jää monien muiden juonen ja hahmojen kannalta merkittävien asioiden tavoin vain irtoheitoiksi, joihin ei elokuvan edetessä muuten palata. Etsiväelokuvan mutkia kaavamaisesti seuraava käsikirjoitus luo konflikteja, joita se ei vaivaudu käsittelemään jättäen tunteen keskeneräisyydestä ja kokonaisvaltaisesta laiskuudesta.

Komediana elokuva on yhtä lailla vaatimaton. Ronskeimmat lapsellisuudet herättävät kyllä hiljaisia hymähdyksiä, mutta kun elokuvan sävy muuttuu lähemmäksi Melissa McCarthyn nykykomedioiden tasapaksua linjaa alkaa huumorin ote hiljalleen lipsua. Parodian tasosta kertoo pitkälti se, että kokonaisuus yrittää epätoivoisesti vääntää nokkelaa genrevitsiä Basic Instinctin loppuun kalutusta beaver shotista.

Happytime Murders on lähes joka suhteessa alisteinen paremmille kanssasisarilleen. Se ei omaa samaa kykyä roisiin heittäytymiseen kuin Myrskylintuja imitoinut Team America: World Police, genretuntemuksessa ja tyylitajussa se jää tuhansien vuosien päähän Kuka viritti ansan Roger Rabbitista ja Avenue Q teki Broadwaylla uskaliaampaa Seesamtie parodiaa jo 15 vuotta sitten.

Sääliksi käy mukana olevia pitkän linjan nukketeatterin ammattilaisia, joiden kunnioitettava osaaminen peittyy väkinäisen komediaviritelmän jalkoihin.