8 naista valkokangas

Valloittava saattaa olla sana, joka sopii paremmin naistenlehtien elokuva-arvostelupalstoille. Kahdeksan naista on kuitenkin mitä suurimmassa määrin nimenomaan valloittava elokuva.

Tarinamaailma on rajattu maaseutukartanoon. Tehtaanjohtaja Marcel ja hänen lähimpänsä, jotka kaikki sattuvat olemaan naisia, ovat kokoontuneet joulunviettoon. Paikalla on johtajan vaimo, vaimon äiti ja sisko, kaksi tytärtä ja kaksi palvelijaa sekä myöhemmin kuvaan astuva johtajan sisko. Elokuvan alkumetreillä paljastuu, että Marcel on murhattu. Naiset eivät kuitenkaan saa apua ulkopuolelta, sillä puhelinlinja on katkaistu ja kaiken lisäksi talviset luonnonolot eristävät heidät taloon. Vähitellen alkaa myös selvitä, että kaikesta päätellen murhaaja on yksi kahdeksasta naisesta. Jännittävä dekkaritoiminta voi alkaa.

Elokuva on murhamysteerin, komedian ja musikaalin sekä jossain määrin melodraaman sekoitus. Tämän vuoksi elokuva vaatii alussa totuttelua. Ensimmäisten laulunumeroiden pyörähtäessä käyntiin katsoja saattaa tuntea hämmennystä, mutta peruskonseptin tultua tutuksi Kahdeksan naista on pelkkää nautintoa. Tarina kunnioittaa murhamysteerigenren perinteitään paljastamalla asioita vähitellen. Näin jännitystä lisätään hallitusti pitkin matkaa. Murhamotiiveja ja menneisyyden salaisuuksia tipahtelee ja katsoja epäilee vuorollaan jokaista naista.

Elokuva perustuu Robert Thomasin näytelmään ja sovitus on uskollinen teatterimaiselle tunnelmalle. Melodramaattisuus sekä toisaalta musta ja absurdi huumori kuorruttavat perustaltaan synkkää tarinaa. Musikaaliosuudet ovat ilmeisesti olleet mukana jo näyttämöversiossa. Ne ovat mielenkiintoinen lisä varsinaiseen tarinaan ja toimivat eräänlaisina hahmojen esittelypuheenvuoroina itsestään. Kappaleiden sanat ovat välillä jopa tavallista musikaalia enemmän irrallaan juonesta. Ne tuntuvat avaavan näkymän täysin toiseen maailmaan, mutta tukevat silti tarinatodellisuutta ja kertovat jotain tärkeää hahmoista. Varsinkin elokuvan päättävä Il n’y pas d’amour heureux on sanoitukseltaan loistelias. Näyttelijät suoriutuvat laulusuorituksistaan pääosin kiitettävin paperein ja muutenkin näyttelijätyöskentely on nautittavaa. Meillä parhaiten varmaankin The Beachista muistettu Virginie Ledoyen on ihastuttava Suzon-tyttärenä ja Pianistin tähti Isabelle Huppert osoittaa jälleen maaniset kykynsä.

Koska kyseessä on monen vanhan ja perinteikkään tyylilajin sekoitus, Kahdeksan naista on selkeästi keinoistaan tietoinen elokuva. Leffafriikki voi halutessaan metsästää viittauksia elokuvahistorian perinteeseen. Metsä on kuitenkin nähtävä puilta. Elokuva osoittaa, että postmoderni tyylittely ei välttämättä tuhoa syvällistä oivaltavuutta. Vanhat rakennuspalikat toimivat vain lähtökohtina, eivät itsetarkoituksena. Elokuva on kepeydestään huolimatta hyvin puhutteleva. Näkyvinä toimijoina ovat naiset, mutta lopulta elokuva kertoo miehestä, yksilöstä, joka ei voi välttää sitä, että sukulaisuuden, ystävyyden ja rakkauden muovaamat ihmissuhteet tuovat mukanaan aina ongelmia. Ei ole olemassa onnellista rakkautta. Elokuvan sanoin: "Kun hän levittää kätensä syleilyyn, hänen varjonsa tekee ristin."