Havumetsän lapset valkokangas

Virpi Suutarin uusin dokumenttielokuva Havumetsän lapset käsittelee Suomen metsien, luonnon ja luontokadon, ja ylipäätään maapallon tilasta huolissaan olevien nuorten tunteita ja aktivismia. Ida, Minka, Otto, Ville ja Otso nähdään mielenosoituksissa, tapaamassa Metsähallituksen edustajia, yrittämässä pysäyttää metsäkoneita talvisessa Lapissa, mutta myös nauttimassa nuoren ihmisen elämästä osana Suomen suloista suvea.

Suutari on jälleen kerran onnistunut luomaan elokuvansa nuoriin päähenkilöihin luottamuksellisen suhteen, kuten jo Joutilaissa (2001) ja Hiltonissa! (2013). Tämä takaa katsojallekin sellaisen tunteen, että päähenkilöiden elämää ei olla tirkistelemässä, moralisoimassa tai hyväksikäyttämässä. Dokumenttielokuva on elokuvaa, harkiten leikkauspöydällä koostettu, mutta hyvä dokumenttielokuva jättää katsojalle myös tilaa tehdä omia johtopäätöksiä. Toki voidaan aina argumentoida, että todella hyvin tehty dokumentti voi myös manipuloida katsojaa haluttuun suuntaan ilman, että tämä sitä edes itse tiedostaa.

Havumetsän lapset asettaa nuoret ja heidän kokemusmaailmansa vastakkain aikuisten maailman kanssa, jota edustavat niin poliisit, Metsähallituksen virkaihmiset kuin isovanhemmatkin, joiden kanssa Ida käy paljastavia keskusteluja. Paljastavia siinä mielessä, että eri sukupolvien välinen käsitys metsästä, sen arvosta ja metsänhoidollisista toimenpiteistä tulee dialogissa valaistuksi tavalla, johon yleensä tarvittaisiin vähintään väitöskirjan verran tutkimusta. Ollaan dokumenttien hienon perusytimen äärellä, ihmiset saavat puhua niin vapautuneesti kuin vain kameran edessä kykenevät, ja dialogin kautta näkökantojen perustavaa laatua oleva erilaisuus käy ilmi.

Sukupolvien välinen ero näkyy esiintymisen luontevuudessa kameran edessä. Nuoret eivät tunnu pahemmin sensuroivan itseään, vaan puhe pulppuaa vapautuneesti, ainakin keskinäisissä tuokioissa. Asiapuhe on sen sijaan selvästi valmisteltua ja pyrkii argumentaatioon metsäluonnon monimuotoisuuden puolesta. Eri asia on, onko vastapuoli valmis kuuntelemaan. Tilanne vaikuttaa hieman samalta kuin nyt lukkiutuneessa lakkotilanteessa hallituksen ja ammattiliittojen välillä.

Elokuvan nuoret ovat tottuneet jatkuvasti läsnä oleviin kameroihin, kun taas aikuiset ovat selkeästi enemmän varuillaan, jäyhiä ja varautuneita kätkiessään tunteensa virkansa ja ammattinsa vaatiman roolin taakse, niin sanottuun järkevään ja harkittuun puheeseen, asiaan. Poliisin kohdalla tämä onkin hieno ja kannatettava asia, rauhallinen esiintyminen takaa parhaan lopputuloksen. Eri asia on tietenkin se, millaisia äänenpainoja käytetään, kun kamerat eivät ole paikalla.

Metsähallituksen edustajien puoleltakin löytyy ymmärrystä nuorten huolelle metsiemme puolesta, ainakin puheen tasolla. Käytäntö lienee jotakin muuta. Myös Keskustapuolueen kokouksessa piipahdetaan kertomassa huolenaiheista, ja Antti Kurvinen antaa oman vastauksensa, joka kertoo yksityisten metsänomistajien huolista ja peloista. Keskustapuolueen äänestäjät kun perinteisesti asuvat maalla, ja myös omistavat sen. Ja uskovat sitä kautta tietävänsä parhaiten, mitä maalle pitää tehdä, miten se parhaiten saadaan tuottamaan. Suomi elää metsistä, sanotaan. Ainakin osa suomalaisista kääräisee metsät setelitukkona taskuunsa. Voidaanko siis puhua meidän kaikkien suomalaisten yhteisistä metsistä?

Myös nuoret aktivistit osaavat faktapuheen kuin vettä vaan, ja sana hiilinielu toistuukin puheissa ja iskulauseissa huolestuttavan usein. Kuulen ydinporukan äänenpainoissa poliitikkojen jargonin, minkä dokumentti ikään kuin vahvistaakin piipahtamalla Koijärven tunnelmissa vuonna 1979. Sieltä taisi muutamakin kammeta eduskuntaan asti, osa jopa ministeriauton takapenkille. Voi olla, että politiikan lisäksi joku illuusionsa menettänyt, kaikkeen pettynyt aktivisti löytää tulevaisuudessa myös Pentti Linkolaan liitetyn ekofasismin. Linkola eli itse saarnaamansa mukaista yksinkertaista elämää, joskaan ei itse koskaan ryhtynyt mihinkään näennäisesti kannattamaansa radikalismiin. Linkola ei perustanut ihmiskunnasta, mutta ei kyennyt irtautumaan rakkaudesta yksilöitä kohtaan.

Havumetsän lapsissa on kaiken aktivismin ja kuolemanvakavan sanoman ohella toinenkin puoli, joka alleviivaa ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Tieto lisää tuskaa, tiedostaminen on tuskan maksimointia. Upean lyyrisissä luontokuvissa nuoret saavat hetken hengähtää kaiken tiedon ja tiedostamisen keskellä, ja tunne saa ottaa vallan edes hetkeksi. Kuvaajana on toiminut Teemu Liakka, jonka upeista luontokuvista on saatu nauttia jo pari vuosikymmentä etenkin MRP Matila Röhr Productionsin luontoelokuvissa, kuten Metsän tarina (2012), Järven tarina (2016) ja Tunturin tarina (2020).