Suuri, intiimi ja inhimillinen

Kapea kuvamme Alvar Aallosta laajenee suureksi kuvaksi Virpi Suutarin Aalto-dokumentin ansiosta. Sille on ollut tilausta. Emme ole tienneet Alvar Aallosta tarpeeksi, vaikka tiedämme Artekin ja pidämme häntä kansalaisomaisuutenamme: Aalto-maljakko, kolmijalkajakkara, Finlandia-talo, muita rakennuksia – mitä niitä nyt olikaan? Niin, suurmies.

AaltoAalto kuljettaa katsojan kiehtovalle matkalle Alvar ja Aino Aallon rakkaustarinaan ja heidän ajatteluunsa ikonisten teosten taustalla. Aaltojen henkilökohtainen elämä kietoutuu orgaanisesti arkkitehtuuriin ja työhön, ja Aino Aallon merkitys Alvarin tasa-arvoisena kollegana nousee ansaitusti esiin. Elokuva kertoo inhimillisen puolen aikaansa edellä olleista luovista taiteilijoista ja yrittäjistä. Katsojat myös pääsevät matkustamaan paikkoihin, joista eivät ole tienneet mitään.

Vaikka elokuvan perustana on ollut Virpi Suutarin kiinnostus Alvar Aaltoon, hän ei ole tehnyt kritiikitöntä elokuvaa suurmiehestä, vaan siinä on myös rosoisuutta. Aalto on poikkeuksellinen suurmiesdokumentti, sillä se ei tyydy klassiseen katsojan liian usein kylmäksi ja eteiseksi jättävään kuvaukseen, vaan lataa rikkinäistä inhimillisyyttä ja intiimiyttä. Elokuvassa ei ole ”puhuvia päitä”, mikä erottaa Aallon valtaosasta vastaavia dokumentteja. Aluksi heitä tottumuksesta kuin etsii, ja sitten on hyvillään, ettei heitä ole, eikä todellakaan tarvitse olla.

AaltoElokuva on osuva ja jopa hätkähdyttävä: muun muassa Alvar ja Aino Aallon seksuaalisuus hätkähdyttää, jopa niin että se alkaa jopa huvittaa. Miten se yllättääkin niin? Siinä on elokuvan suola. Kun laskeutuu maan pinnalle ja miettii, että pitäisihän sitä muistaa, missä ajassa Aallot elivät. Hehän omaksuivat ajan uudet virtaukset ja olivat moderneja henkilökohtaisessa elämässään ja arkkitehtuurissaan.

Mutta se ei kuitenkaan ole elokuvan olennaisin asia. Tärkeämpää on, että tässä ajassa ymmärrämme, ettei kukaan ole nero yksin. Kuitenkin Alvar Aallosta tietää nyt senkin, että hän oli sensuaalisuuden ja tunteiden arkkitehti, jopa eroottinen arkkitehti, jonka rakennuksia ei vain katsota vaan joita kosketetaan ja jotka koskettavat. Niiden mittakaava on ihmisen kokoinen.

AaltoDokumenttielokuvan luonteeseen kuuluu, että sen lopullinen maailma synnytetään leikkauspöydässä. Aallossa kuva- ja äänimateriaalin runsaus on vaatinut tekijöiltä paljon työtä. Kun kyse on historiallisista henkilöistä ja elottomista rakennuksista, on haasteellista saada elokuva elämään ja koskettamaan, mutta niin tapahtuu.

Säveltäjä Sanna Salmenkallion musiikki ja maamme tunnetuimpien jazzmuusikoiden, kuten rumpali Joonas Riipan ja pianisti Seppo Kantosen kanssa tehdyt improvisaatiot ovat perusta modernistiseen äänikudelmaan ja siten Aaltojen visuaaliseen maailmaan. Se kuuluu Aallon filosofialle luontevassa leikillisyyden ilmapiirissä esimerkiksi soittaen Aalto-maljakkoa jousella ja lyöden yhteen tiiliä, marmoria, kuparia ja muita rakennusaineita. Koska sellaiseen elokuvan äänimaailmaan ei ole tottunut, ensin se hätkähdyttää ja ärsyttää, sitten siihen tottuu ja siitä alkaa pitää. Aalto-anekdootit, heidän arkkitehtuurinsa, maailmannäyttelyt, kaikki herää eloon.

AaltoPuutteita elokuvasta on vaikea löytää, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että Elissa Aallon vaiheista Alvar Aallon kuoleman jälkeen olisi halunnut tietää. Tutkimus Elissa Aallosta puuttuu lähes kokonaan.

Muun muassa syrjäytyneistä ja pienyrittäjistä elokuvia tehnyt Virpi Suutari tunnetaan nyt myös suurmiesdokumentaristina. Se on yksi merkkipaalu hänen urallaan.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:4 /3 henkilöä