Tutkimuksellinen ote

Miltei kaikki aikuiset suomalaiset tietänevät suurin piirtein kuka oli Alvar Aalto. Aino Aalto menee jo vaikeammaksi, suurmiehet kun on nostettu kansakunnan kaapin päälle, ja useasti pölyt on unohdettu pyyhkiä. Dokumentaristi Virpi Suutari otti vastaan ison haasteen ja lähti tekemään elokuvaa Aallon pariskunnasta. Työsarka ei ollut se helpoin, ja elokuvan taustoittaminen vaati vuosien työn. Lopputulos nähdään elokuvassa Aalto.

Virpi Suutari kertoo taustatyön olleen mittava urakka. Laajan materiaalin läpikäymiseen meni nelisen vuotta, joista kaksi oli intensiivisemmän työskentelyn aikaa. Arkistotyössä hänellä oli korvaamattomana apunaan tuotannon assistentti Teresa Sadik-Ogli.

Aluksi oli mietittävä, mistä ylipäätään lähteä hakemaan tietoja, sillä Aaltojen mittavan elämäntyön jäljiltä arkistomateriaalin määrä oli massiivinen.

Kun oikeaa materiaalia alkoi kertyä, piti saada oikeudet käyttää sitä. Materiaalin kertyessä Suutarin piti pysähtyä myös miettimään, mikä häntä itseään kiinnostaa, ja miten muodostaa koherentti tarina elokuvassa esiintyvien lukuisten kertojaäänten kautta. Pelkästään Alvarin ja Ainon välistä kirjeenvaihtoa, jonka ohjaaja sai käyttöönsä, oli satoja sivuja.

Tällaista elokuvaa ei voi tehdä, ellei ole aika tutkimuksellinen ote. Kun ei ole arkkitehti, minun piti selvittää ensin itselleni mistä on kysymys, jotta voin perustellusti laittaa erilaisia väitteitä tällaiseen elokuvaan.

Suutari halusi pysyä uskollisena sille millaisia Aallot hänen mielestään olivat, ja miten hän näkee Aaltojen arkkitehtuurin, eli humaanina ja lämpimänä, leikkisänä ja orgaanisena, parhaimmillaan sydämellisenä.

Tässä elokuvassa on oikeastaan kaksi tasoa. On henkilökohtaisempi maailma, joka oli minulle hirveän tärkeä, että en lähde tekemään jotain viileää, etäännytettyä akateemista arkkitehtuurielokuvaa. Halusin, että tässä elokuvassa on vapaampi, ehkä enemmän tunnemaailmaan liittyvä taso. Se liittyy siihen, millaiseksi tämän elokuvan muoto lopulta tuli.

Sen rinnalla on tutkimuksellinen tieto. Olen haastatellut kymmeniä tutkijoita ympäri maailmaa, ja sen verkoston luomiseen tarvittiin aikaa, se ei tapahdu tuosta vaan. Minun piti selvittää, ketkä voisivat olla relevantteja haastateltavia.

Suutari käytti lähdekritiikkiä seuloessaan läpi materiaalia. Haastatteluista saadut tiedot piti vielä tarkistaa eri lähteistä. Vaikka elokuvassa onkin paljon tietoainesta, Suutari tähdentää, että tunne ja elokuvallinen kerronta hallitsevat:

Tieto ei saanut jyrätä sitä, mitä tämä dokumenttielokuvana voisi olla.

Lapsuuden paratiisi

Virpi Suutarilla on omakohtainen vahva tunne ja muisto Rovaniemen kirjastosta, jonka Aalto on suunnitellut, ja joka valmistui 1965. Lapsuutensa ja nuoruutensa 1970- ja 1980-luvulla Rovaniemellä asunut Suutari sanoo käyttäneensä paljon kirjastoa, joka oli hänelle kuin pieni pala taivasta keskellä Rovaniemen sodan jälkeen rakennettua keskustaa, joka oli kauniisti sanoen vaatimaton ja täynnä rakennuksia, jotka eivät oikein tunnu sopivan yhteen arkkitehtonisesti.

Siitä tuli kodin jälkeen minulle kaikkein rakkain paikka. Sitten oli vielä musiikkiopisto, joka sekin oli Aallon suunnittelema. Vietin oikeastaan harva se iltapäivä aikaani Aallon suunnittelemissa tiloissa, ja muistan nauttineeni kovasti siitä ilmapiiristä, ja siitä miten se viuhkamainen tila avautui siinä isossa kirjastosalissa. Siellä oli kauniit mustat nahkapenkit ja messinkivalaisimet.

Se jätti aika vahvan jäljen, ja tuntuu että olen tätä elokuvaa varten valmistautunut koko ikäni jollain lailla, ja nelisen vuotta sitten menin ääneen lausumaan salaisen haaveeni elokuvan leikkaajalle Jussi Rautaniemelle, joka taas sanoi asuneensa Aallon Sunilan taloissa!

Rautaniemi kehotti Suutaria tekemään elokuvan Aalloista, ja saman viestin antoi mukaan kuvioihin tullut graafikko Hermanni Suppanen, joka on yksi Suomen tunnetuimpia elokuvagraafikoita. Suppanen on aiemmin toteuttanut muun muassa Tuntematon sotilas (2017) -elokuvan graafisen ilmeen. Hän on myös designista innostunut henkilö.

Suutari huomasi, että tehtyään päätöksen elokuvan teosta, hänelle tuli myös tarve sivistää itseään 1900-luvun kulttuurihistoriasta.

Tämä on ollut minulle opintoretki. Uskon, että tieto on parasta viihdettä, ja sitä voi jakaa vaikka elokuvan muodossa muille.

Virpi Suutari vastaa elokuvan käsikirjoituksesta yhdessä leikkaaja Jussi Rautanimen kanssa. Dokumentaarisen elokuvan luonteeseen kuuluu, että elokuvan lopullinen maailma synnytetään leikkauspöydässä. Aallossa kuva- ja äänimateriaalin runsaus vaati leikkaajalta harvinaista omistautumista myös elokuvan dramaturgiselle rakenteelle. Ohjaaja kertoo, että käsikirjoituksen suhteen selvittiin pienillä muutoksilla.

Ainoa asia joka fokuksessa muuttui matkan varrella, oli että alunperin ajattelin, että elokuvassa olisi ollut ihmisiä, rakennusten käyttäjiä, jotka kertoisivat miten he kokevat tilat. Se on ensimmäisissä kässäriluonnoksissa. Luovuin tästä ajatuksesta ja fokus siirtyi Aaltojen henkilökohtaisen elämän puolelle, kun sain nämä kirjeet ja perhealbumin kuvat. Aino Aaltohan oli muuten loistava valokuvaaja.

Henkilökohtaisen materiaalin kautta ohjaajasta alkoi tuntua, että hän pääsee vihdoinkin lähemmäs Aaltoja ihmisinä. Suutari painottaa, että hän ei halunnut lähteä tekemään mitään perinteistä suurmiesmuotokuvaa.

Halusin mahdollisimman paljon inhimillistää tätä arkkitehtineroksi katsottua ihmistä, ja tutkia, että keitä olivat nämä muut ihmiset hänen ympärillään.

Suutarille oli itselleenkin yllätys Ainon tasavertainen rooli Alvarin kanssa, kun he nuorina arkkitehteinä lähtivät tutkimaan maailmaa. Ttutkimuspuolella Ainon rooli on kyllä huomioitu jo viimeiset 15 vuotta, mutta suurelle yleisölle Ainon vahva rooli paitsi Alvarin kollegana, mutta myös itsenäisenä tekijänä on jäänyt hämärämmäksi.

Se ei kyllä johdu siitä, että Alvar Aalto olisi itse koittanut jotenkin piilotella Ainon roolia, vaan hän päin vastoin korosti Ainon roolia paljonkin. Vuosikymmenten saatossa kuva Ainosta on hiipunut, vaikka tiedämme, että Aino on ollut paitsi arkkitehti niin myös designeri, kahden lapsen äiti ja vielä Artekin toimitusjohtaja. Aika kova mimmi, kun ajattelee, että siinä oli joku sotakin välissä vielä! Että aika paljon on saanut aikaan.

Göran Schildt, joka teki valtavan hienon elämäkertasarjan Aallosta, puhuu Ainon roolista, mutta voi olla, että Ainoa olisi vielä vähän enemmän pitänyt nostaa esiin.

Virpi Suutarin Aution saaren elokuva

Aution saaren elokuvakseen Virpi Suutari valitsee Fellinin klassikon 8½ vuodelta 1963, joka vastikään nähtiin Yle Teeman maan mainiossa Aution saaren elokuvat -sarjassa. Suutari mainitsee, että hän ei nuorempana ymmärtänyt Fellinin elokuvia, kuten ei oikein Alvar Aaltoakaan. Suutaria viehättää Fellinin elokuvissa se, että niissä ihmistä ei lähestytä hänen heikkouksiaan moralisoiden.

Se on niin kaunis kuvaus, rakastava kuvaus ihmiselämän, lajitovereiden moninaisuudesta. Se on filosofinen, kaunis ja lämmin, ja niin lohdullinen, erityisesti koska siinä ei moralisoida ihmisiä heikkouksineen. Samaa löytyy Aallosta.

Alvar Aallon motto oli, että talo ei ole kuin kello, joko oikeassa tai väärässä, vaan että jos fasadi menee vähän pieleen, niin ei se mitään, pannaan villiviiniä vaan päälle niin kukaan ei huomaa mitään. Tämä oli lohtuajatus, joka auttoi Virpi Suutaria, kun hän teki tätä elokuvaa: ei pidä ottaa liian vakavasti, vaikka tekeekin tosissaan.

Aallossa filosofia iski monta kertaa: uskalletaan luottaa intuitioon ja leikkiin, ei oteta liian vakavasti itseämme, eikä myöskään rakennustaidetta.

Lue myös