Pitkin tietä pieni lapsi valkokangas

Dokumenttielokuvalla menee hyvin. Muutama vuosi sitten Michael Mooren provokatiiviset poliittiset dokumentit puhuttivat, tänä talvena Pingviinien matka (2005) on hurmannut katsojia tyystin toisenlaisella tyylillä. Kiinnostavia dokumentaristeja löytyy toki Suomestakin. Kiinnostavimmasta päästä on tekijäkaksikko Susanna Helke ja Virpi Suutari.

Helken ja Suutarin ensimmäinen yhteinen elokuvaprojekti oli puolituntinen Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista (1996). Sitä ovat seuranneet Valkoinen taivas (1998), mainio Saippuakauppiaan sunnuntai (1999) ja loistelias Joutilaat (2001). Helken ja Suutarin uutuutta, Pitkin tietä pieni lapsi, onkin odotettu suurella mielenkiinnolla.

Pitkin tietä pieni lapsi tarttuu ajankohtaiseen ja vielä tutkimattomaan aihealueeseen, maahanmuuttajien ja suomalaisten välisiin suhteisiin. Näkökulma on lasten, toteutustapa objektiivinen cinéma veritén hengessä. Tekijät pysyvät kohteistaan sivussa, ainoastaan 11-vuotiaan Nastehon ääni kertoo tapahtuvasta. Jälleen on hämmästeltävä, kuinka lähelle kohteitaan Helke ja Suutari pääsevät. Lapset vaikuttavat luontevilta, tyystin kameran unohtaneilta.

Elokuvan päähenkilöitä ovat 15-vuotias somalialaissyntyinen Abdi ja 13-vuotias supisuomalainen Julia pikkusisaruksineen. Lapset tutustuvat, kun Julian perhe muuttaa samaan taloon somalilasten kanssa. Elokuvan kaari kulkee kesästä kesään, tapahtumat ovat pieniä ja arkisia. Vanhemmat ja koulu on rajattu tapahtumien ulkopuolelle. Elokuvassa keskitytään leikkeihin ja keskusteluihin, joita lapset käyvät omassa, kerrostalojen ja moottoritien rajaamassa maailmassaan.

Lasten maailma on kuin pieni maailma isomman sisällä. Uskontojen ja kulttuurien väliset ristiriidat ovat läsnä lasten puheissa siinä missä aikuisten monimutkaisissa ulkopolitiikoissa ja sodissakin. Pitkin tietä pieni lapsi -elokuvan häkellyttäviä huippuhetkiä ovatkin lasten suorasukaiset keskustelut uskonnosta ja politiikasta. Ero aikuisten poliittisiin keskusteluihin on siinä, että lapset selvittävät konfliktinsa tässä ja heti, mitään ei jätetä hautumaan. Lasten maailma on nopea ja armollinen.

Miksi se ei voi aikuisillakin olla tällaista? Miksi aikuinen ei osaa, voi tai uskalla kysyä ja kyseenalaistaa lasten suoruudella Koraanin lukemisen tarkoituksellisuutta, kinastella Jeesuksen ja Allahin paremmuudesta ja palata sitten sulassa sovussa oikeasti tärkeiden asioiden, kuten majan rakentamisen pariin? Miksi aikuiset tekevät asioista niin monimutkaisia?

Omalla turvallisella reviirillään liikkuvien lasten maailmaan tulee särö, kun vaivalla rakennettu maja löydetään jälleen kerran rikottuna. Syylliset ovat tiedossa, heidän läsnäolonsa langettaa ohilipuvan varjon kesäiseen maisemaan. Dokumentti ei kuitenkaan täytä heräävää odotusta somalilasten kohtaaman rasismin ja lastenkin maailmaan kuuluvan julmuuden käsittelemisestä. Näiden teemojen ruotimisen sijaan Pitkin tietä pieni lapsi kertoo tarinan ystävyydestä. Sellaisena sen onnistuu myös kuin ohimennen peilata maahanmuuttajista kertovaan elokuvaan latautuvia ennakko-odotuksia.

Paitsi herkkävaistoisen älykäs, Pitkin tietä pieni lapsi on myös visuaalisesti oivaltava elokuva. Kuvaaja Heikki Färm huomaa lasten maailman täyttävät pienet yksityiskohdat. Färmin tallentamat kesäiset pörriäiset ovat viattomassa puuhastelussaan kuin metafora elokuvan esittämälle pienelle maailmalle isomman sisällä. Kesäisessä luonnossa tapahtuu niin paljon niin pienenpientä, että sitä harvoin tulee huomanneeksi. Enää. Lapsuuden kesiin nuo leppäkerttujen ja muurahaisten puuhien tarkkailut kuuluivat olennaisena osana.

Pitkin tietä pieni lapsi on ajatuksia herättävä, visuaalisesti loistelias ja liikuttava elokuva kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta. Ennen kaikkea se on kuitenkin kurkistus maailmaan maailman sisällä.