Kyllä isä osaa -elokuva valkokangas

2020-luvulla Kyllä isä osaa -ysärikomediassa tuntuu vahvasti ajan patina. Toistuvat vitsit eivät juuri naurata ja rytmi on tämän päivän sitcomeja verkkaisempi. Ajankuvana se onkin ansioitunein: 1990-luvun lama näkyy duunariperheessä ja antaa särmää arkiseen huumoriin. Turhautuminen perheenjäsenten oikkuihin on tuttua ihan jokaiselle, vaikka arkemme näyttää hyvin erilaiselta kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

Sarjan kaivaminen naftaliinista nykypäivään alkoi vuonna 2015 teatterilavoilta, kun Tampereen Komediateatteri toi ensi-iltaan teatteriversion alkuperäisroolituksella. Nyt valkokankaille rantautuvassa elokuvassa teatterimenneisyys on läsnä: mukaan on saatu sekä näytelmän ohjaaja Panu Raipia että roolinsa jälleen uusivat Tom Lindholm ja Tuija Ernamo eläkeikää lähestyvinä vanhempina sekä enemmän tai vähemmän aikuistuneina lapsina Maiju Jokinen ja Jarno Jokinen.

Kyllä isä osaa -elokuva on omalla tavallaan osuva kuvaus tästä päivästä, vaikka yhteys nykyilmapiiriin tuntuukin tahattomasti saavutetulta. Siinä missä 90-luvulla taksikuski-isän ja siivoojaäidin perheessä taloudellinen tilanne oli todellinen huoli, 2020-luvun neoliberaalissa kehyksessä rahalla ei ole samanlaista painoarvoa juonelle ja hahmojen sisäiselle maailmalle. Pariskunta haaveilee muuttamisesta Espanjaan eläkepäiville samaan aikaan, kun kiristyvät leikkaukset purevat tavallisten suomalaisten elämään – eikä mahdollisuus elokuvissa käymiseenkään ole mikään itsestäänselvyys kaikille.

Elokuvassa viitataan luokkaeroihin, mutta kaavoihin kangistunut toisto ei kommentoi niitä sen pidemmälle. Työpaikan uusi kiiltävä Mersu saa Lindholmin hahmon pauloihinsa: varallisuus ei ole vain selviytymistä varten, vaan sosiaalista pääomaa ilman asetelman kyseenalaistamista.

Kiiltokuvamaisuus paistaa myös elokuvan tuotannon kaupallisten kumppaneiden myötä. Paikoin elokuva tuntuu enemmän pitkältä mainokselta Tampereen kaupungille, mutta kaikista vaivaannuttavinta on erää tuotteen sisäänkirjoittaminen epäuskottaviin repliikkeihin. Tamperelaisuuden korostaminen osittain onnistuu löytämään tarkoituksenmukaisuuden, mutta muuten tuotesijoittelu tuntuu päälleliimatulta.

Huumori nojaa pääasiassa jo vuosikymmeniä sitten tutuiksi tulleisiin toistuviin vitseihin (isä ei saa kysyttyä mitä oli tarkoitus, avaimet jäävät sisään, mutta eihän naapureille voi kertoa). Ne on kuorrutettu sähellyksellä, joka tuntuu tutummalta tänä päivänä kuin letkeästi naljaileva perhe televisiossa. Valitettavasti sekään ei oikein naurata, vaikka erityisesti Ernamon roolityössä on terävän osuvaa koomista ajoitusta. Välillä kohtaukset tuntuvat paremmin teatterilavalle sopivilta sketseiltä, ja Kyllä isä osaa -elokuva onkin teatterin ammattilaisen Raipian ensimmäinen elokuvaohjaus.

Ehdottomasti parasta elokuvassa on alkuperäisten näyttelijöiden sujuva yhteistyö, joka muistuttaa sarjan sydämestä: ihan tavallisen perheen tunnistettavasta arjesta tietyssä hetkessä historiaa. Muuten tuttujen elementtien sekoitus ja nostalgian tavoittelu jää laimeaksi.