Deep Blue Sea kotikatsomo

Suomalaisohjaajista Renny Harlin ja Aki Kaurismäki ovat ne kansainvälisesti tunnetuimmat. Elokuvanteossa he ovat toistensa lähes täydelliset vastakohdat. Siinä missä Kaurismäki on taiteellisia ambitioitaan seuraava auteur, niin Harlin on dollarijonon perässä juokseva kultainen toimintapoika - ja molemmat ovat lajissaan hyviä. Makuasia on, kummasta pitää enemmän.

Itse olen ollut aina Harlinin elokuvien ystävä. Vaikka miehen elokuvien skenaariot, ehkä Ford Fairlanea lukuun ottamatta, ovat olleet järjestäen onnettomia, niin toiminnan visuaalisuus ja kerronnan rytmitys ovat aina loksahtaneet mukavasti paikalleen. Tosin viime vuosina Harlinin otteessa on ollut aistittavissa hienoista haparointia. Visuaalisesta loistostaan huolimatta Kurkunleikkaajien saari karahti pahasti karille, eikä avioliiton auvoisa, jo nyt kariutunut, onnela Geena Davisinkaan kanssa ole uraa urkentanut. Harlinin viimeisin toimintapläjäys jatkaa tätä alamäkeä. Deep Blue Sea unohtunee hyvin pian videovuokraamon hyllyyn pölyttymään viidennen Tappajahain rinnalle.

Suljetun tilan ja ajojahdin atmosfääri ovat jälleen kerran jännityksen kulmakivinä. Keskelle merta asettautunut tutkijajoukko ronklaa haiden aivojen kanssa kehittääkseen teholääkettä alzheimerintautiin. Kun paikalla saapuu hanketta rahoittava Mr. Brown, alkaa tapahtua. Myrsky mylväisee ja hait alkavat kyrsiintyä sorkkijoihinsa. Jahtauksen ja täpärien "läheltä piti" tilanteiden kimara on valmis alkamaan.

Harlinin hairaina kompastuu kahteen ongelmaan. Mielenkiintoiset lähtökohdat omaava tarina polkaistaan meren armoille heti kättelyssä ja ainakin elokuvien suurkuluttajaa puisevaksi käyvä jahtitarina alkaa puolitoistatuntisena kimarana jo kyllästyttää. Toinen elokuvan floppaus paljastui kaikessa karmeudessaan televisioruudun anteeksiantamattomassa koruttomuudessa: erikoistehosteet olivat nykyajan mittapuussa järkyttävän kehnoja. Kumihait poukkoilivat päättömästi kuvaruutua ristiin rastiin commodore 64:sen grafiikalla ryyditettynä. Deep Blue Sea on harmittavan tavanomainen rypistys, jonka jälkeen Harlinin on ilmeisesti entistäkin vaikeampi saada enää kunnollisia käsikirjoituksia työstettäväkseen.

ks. ensi-ilta